Juuri tällaista

Loppu on alku

2011-09-17T23:27:00.000+03:00

Ihan vähää vaille 200 vakituista lukijaa (pus kaikille!), melkein 143 000 käyntiä (!) ja liki 5000 kommenttia. Kiitos! Aloittaessani en arvannut, minne päädyn, mutta tämä ei ole loppu vaan uusi alku.

Siis: kaapit pullistelevat tavaraa eikä näille seinille enää mahdu uusia hyllyjä, mutta onneksi meillä on uusi osoite:

Ilselä!

Maali on jo kuivunut, tervetuloa!

David Grossman: Sinne missä maa päättyy

2011-09-15T09:48:00.002+03:00

"Milloin hän oli oppinut liikkumaan ja tarkkailemaan ihmisiä tällä tavalla? Vilkuilemaan hermostuneesti olkansa yli, kävelemään ikään kuin jalat olisivat haistelleet tietä ja päättäneet reitistä itse. Hän oppi itsestään uusia asioita, kuin etenevän sairauden oireita. Näytti kuin lähistöllä liikkuvat ihmiset, jopa lapset, olisivat liikkuneet ainoastaan kehonsa kuuleman pillin tahtiin, jolle heidän korvansa olivat kuuroja. Ora kiihdytti askeliaan ja alkoi hengästyä. Miten tästä päästään?"
(David Grossman: Sinne missä maa päättyy, Otava 2011, suomennettu englanninkielisestä käännöksestä To the End of the Land, 2010 - arvostelukappaleesta kiitos Otavalle!)

Israelilaissyntyisen David Grossmanin kirjan takaliepeessä kerrotaan kirjailijan pojan kuolleen Israelin hyökätessä Libanoniin, kun teos oli vähää vaille valmis. Tämä fakta kääntää lukijan sydäntä kaikkien 677 sivun ajan. Kirjassa nimittäin on israelilaispoika, jonka äiti vie sotaan ja jota äiti koettaa suojella vetäytymällä vaeltamaan ja ajattelemalla lastaan, puhumalla hänestä koko ajan. Ora, äiti, ajattelee, että ainakaan kukaan ei voi tulla kertomaan hänelle, että hänen poikansa on kaatunut, jos häntä ei löydetä. Poika, Ofer, on siis olemassa ainakin niin kauan, kuin äiti kävelee.

Kävelymatkalla on seurana ja kumppanina vanha ystävä ja rakastettu Avram, ja yhdessä nämä kaksi palaavat menneeseen. Sekä Ora että Afram tuntuvat kirjan lukemisen jälkeen kuin omilta perheenjäseniltä, niin tarkasti ja raa´asti heidän heikkoutensakin piirretään näkyville. Se ei tietenkään taitavalta kirjailijalta ole temppu eikä mikään, mutta Oran puheen perusteella myös niistä hahmoista, jotka eivät ole oikeasti läsnä, tulee omia, eläviä persooniaan. Luin Grossmania hitaasti ja moneen kertaan keskeyttäen ja keskeytetyksi tullen ja nautin joka hetkestä. Vaikka kirjassa tapahtuu raakoja ja hirveitäkin asioita.

Sinne missä maa päättyy näyttää sotaa käyvän maan hirvittävät arjen ristiriidat. Toisaalla on Oran autonkuljettaja, arabi Sami, josta Ora tietää, ettei hän koskaan ollut epäonnistunut olemaan hyvä ihminen. Toisessa hetkessä äidin äänessä on epätoivoista ironiaa, kun hän synnytyksen jälkeen sanoo lapsen isälle Ole hyvä, kulta, minä tein Israelin armeijalle uuden sotilaan. Joku lapsi nukkuu jakoavain sänkynsä vieressä, jotta voi pieksää arabit kun ne tulevat, kaupungilla kulkiessaan jokainen oppii tarkkailemaan ihmisiä, jotka kantavat paketteja tai isoja kasseja, ravintolassa paras pöytä on se, josta voi tarkkailla koko salia, kasvot ovea kohti. Koko elämä on kansallistettu, ja Ofer saattaa rintamalla hyvin kohdata äskeisen naisen pikkuveljen tai tuon miehen pojan. Grossman ottaa voimakkaasti kantaa: heidän on pakko sopia, koska jos he kaksi eivät pysty sopimaan yhden pahan päivän jälkeen, suuremman konfliktin ratkaisusta on tuskin mitään toivoa.

Vaikka Sinne missä maa päättyy on rankka ja hidas lukukokemus, se on myös kaunis. Paitsi että Israel maana kuvataan enimmäkseen upeana ja kauniina ja Suomesta käsin ajateltuna jotenkin yllättävän vehreänä (tosin siinäkin kirjailija tekee hyvin laskelmoidun tempun lopussa, mutta en kerro siitä enempää!), kerronta on rauhallista, kävelyn tahtiin etenevää, kaunista. Vaikka hiekkaranta-, pallopeli ja "nyt uidaan tuonne uimalautoille" -ääniä kuuluu aika vähän ja vaikka on pakahduttavaa seurata, miten Ora laittaa loputtomiin ruokaa odottaessaan poikaansa kotiin palveluksen loppupuolella, ennen uutta operaatiota ja kävelyretkeä, kirjasta jää päällimmäisenä mieleen valo. Toivoa on oltava.

Aamun sanat

2011-09-13T10:40:00.000+03:00

Tänä aamuna olen sanonut jo nämä asiat:

En ole, valvoin vain taas keskellä yötä.
Olen kiinnostuneempi Israelin äideistä kuin treenaamisesta.
Mutta pääseekö siellä vessaan?
Ehkä Tanja aiheuttaa hänessä jotain pyörrytystä.

Ja kello ei ole vielä yhtätoista. Ajatuksissani taidan olla vielä kuvien rannalla.

Mukavaa arkipäivää sinulle!

Esiäidin kanssa satumetsässä

2011-09-11T22:38:00.000+03:00

Tuli muinaissuomalainen ajatus, joka aktivoituu aina kerran vuodessa, metsässä, silloin kun puolukkaämpäriin ropisee marjoja.

Täytyy kumartua ja nöyrtyä ja ottaa se lähimpänä oleva pieni marjanruppana, koska se johdattaa seuraavan luo. Jos ei kumarru, ei pääse sinne, missä marjoja oikeasti on. Metsä antaa vain nöyrälle.

Joka vuosi muka keksin tämän uudestaan.

Ja olen hetken kalevalais-filosofinen. Kovin kauan tätä satumetsäfiilistä ja sielullisesti tuntuvaa geneettistä jatkumoa minusta pellava-asuiseen ja poronnahkakenkäiseen esiäitiini ei kestä: metsässä vähän huudeltiin ja itkettiin ja raivottiin. Sitten syötiin eväitä ja kannettiin risuja, sovussa. Kyllä se siitä, taas.

Puun takana hymyili esiäidin henki.

Poikana olemisesta

2011-09-09T07:00:00.001+03:00

Kuvassa ovat kesän viimeiset kukat. Jennin runohaasteen kunniaksi siteeraan tänään katkelmaa Niilo Rauhalan runosta, jossa on poikana oleminen läsnä ehkä paremmin kuin missään ikinä.

Poikani, suomalainen pystykorva,
rymistelee vielä sängyssään
ja höystää pihamaan ruusujen juuria.
Mutta uskon hänen tulevaisuuteensa
kuin pihkan tuoksuun männikössä,
kuin veneeseen, joka terhakkaana
nousee vastaantulevan aallon päälle.

Näiden kuvien myötä hyvää viikonloppua! Me lähdetään mummilaan. Siellä riekot ja teeret jo odottavat piiloissaan. :)

Jos hän puhuisi

2011-09-08T07:00:00.000+03:00

Äiti mää vähän otan näitä sinun muistilappuja täältä?

Katsokaa, minä katoin! Laitoin nämä näin!!

Ihan itse! Värejä!

Äitiii, taasko? Se on vain puu! Tuu!!

Metsässä, korkealla

2011-09-07T09:00:00.000+03:00

Taas käytiin samoissa maisemissa puolukkaretkellä kuin vuosi sitten. Nollavuotiaasta on tullut yksi- ja melkein kaksivuotias. Ensin se riisui takin ja sitten kengät ja sitten söi munkin. Kun me poimittiin vähän marjoja, se loikoili jossain varvikossa ja katseli pilvetöntä taivasta ja puuhasi jotain risuilla. Näytti viihtyvän.

Annie Proulx: Näin on hyvä

2011-09-06T10:42:00.001+03:00

"Hi huomasi yllättäen kaipaavansa hevosten pyydystämistä Fenkin kanssa, ratsastamista kylmällä aavikolla, harmaanvihreää marunaa ja kreosoottipensasta, pusikossa lymyäviä preeriateeriä, hanka-antilooppeja, ajoittaisia hirviä, ratsastamista harjanteille ja etätasangoille tähyilemään villihevoslaumoja, hiekkadyyneillä tarpomista, preeriapöllöjä preeriakoirayhdyskunnan kimpussa, kaartelevia ruosteenkarvaisia haukkoja ja kotkia, yksinäistä harakkaa joka lentää kuin tikkausneula topatun taivaan halki, satunnaista kalkkarokäärmettä joka luikertelee päristellen tiehensä."
(Annie Proulx: Näin on hyvä, Otava 2011, alkuteos Fine Just The Way It Is, 2008)

Novelliteemakesä on saatettu päätökseen. Annie Proulx´n teos Näin on hyvä kertoo tarinoita Wyomingista, jossa vaimo oppii ymmärtämään, että he eivät olleet yhden ja saman henkilön kaksi puolikasta, vaan kaksi erillistä ihmistä, ja koska Archie oli mies, hän saattoi lähteä milloin huvitti, ja koska Rose oli nainen, hän ei saattanut. Uudisraivaajien elämä on rankkaa, ja rakkaus lämmittää vain hetken. Melkein kaikista novelleista käy ilmi, että luonto on ylivoimainen vastustaja, ja ihminen voi yrittää ottaa sitä hallintaansa, pidellä pahoin ja jopa inhimillistää, mutta lopulta me häviämme aina. Aina.

Kokoelmassa on pari novellia, jotka eivät sijoitukaan Wyomingiin vaan Helvettiin. Se on paikka, jossa tietokoneiden järjestelmät kaatuvat viisi kertaa minuutissa ja jossa itse pääpiru on hyvää pataa muodinluojien kanssa: hän on ideoinut sisukaluja rusentavat valaanluukorsetitkin. Novelli Syvä-Veri-Rasvainen-Kulho sijoittuu muinaisaikojen Wyomingiin, jossa metsästetään biisoneita. Nämä esimerkit kertovat siitä mielipiteestäni, että vaikka takakansi sanoo Proulx´n olevan "aikamme suuri novellisti", minusta tässä kokoelmassa oli aika irrallisiakin elementtejä.

Erjakin tämän on lukenut (täällä) ja kamuni Katja jo toukokuussa (täällä), ja Kirsi on kirjoittanut Proulx`sta enemmänkin täällä. Minä olen pitänyt muista tämän kirjailijan kirjoista enemmän kuin tästä, ja Kirsin jutussa kerrotaan kivasti niistä toisistakin.

Aasi ja joutsen

2011-09-03T23:20:00.002+03:00

Tehtiin retki. Nähtiin villisikoja ja pupuja ja aika monta pöllöä. Ei niitä voi erottaa toisistaan.

Aasin kohdalla lapsi sanoi AAHAHAHA, tunnisti siis hevoseksi. Hiiri hymyilytti. Yksi joutsen ontui. En tiedä, oliko se se vihainen.

Kaksi ystävää soitti. Ääntä on aina ihana kuulla. Monesti tuntuu, että me ollaan liian kaukana, mutta tästä on tullut meidän koti.

Paluumatkalla luin kirjaa ja ajattelin sitä ihmistä, jonka näin, entisistä töistä tuttua. Hän puhui kauniita asioita. Ihan valaistuin. Hyvä.

Kovat vaatimukset

2011-09-02T07:45:00.000+03:00

Sitten kun minä olen aikuinen, minä sanoin, otan sellaisen miehen, jonka paitoja ei tarvitse silittää ja joka lukee minun kanssani kirjoja. Totta kai. Kaikki muunlaiset ovat vääränlaisia.

Niin ja sitten minä rakastuin.

Hän lukee kalastuslehtiä ja on juuri oikeanlainen.

Hyvää viikonloppua sinulle!

Helmi Kekkonen: Valinta

2011-09-01T08:56:00.000+03:00

"Mutta hänestäkin sen näki. Vaikka kukaan ei sanonut mitään, ei kysynyt. Ehkei edes tiennyt. Sen näki että se itse tiesi.

Nuo päivät kauan aikaa sitten. Ne ovat minussa yhä.

Mutta mennyt piirtyy eri tavalla silloin kun on itse ainoa joka muistaa. Kun minua ei ole, se lakkaa, niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan."

(Helmi Kekkonen: Valinta, Avain 2011 - kirjasta kiitos kustantajalle!)

Voi Valinta-parkaa. Voi Helmi Kekkosta. Voi että. Olen kahden tulen välissä. Toisaalta olen onnellinen siitä, että se edellinen kirja oli niin hyvä ja hieno, että sain sellaisen lukea ja että sellainen kokemus tuli keskelle näitä uuden syksyn päiviä. Toisaalta olen surullinen siitä, että mikään sen jälkeen lukemani ei oikein tunnu miltään.

Korvaukseksi Helmi Kekkoselle tästä täysin epäedullisesta lähtöasetelmasta laitan tähän tuo pörriäiskuvan, jota olen säästellyt. Valinta on oikeasti pienellä tavalla hieno ja kielellisesti kiinnostava ja tarinallisesti ehjä ja hienovaraisesti rakenneltu ja yllättävänkin kypsä, vaikka aiheeltaan se onkin pikkuisen kliseinen perhedraama (="salaisuudet paljastuvat isän kuoltua").

Kielen lisäksi pidin Valinnassa sellaisesta sanoin vaikeasti tavoitettavissa olevasta rujoudesta, joka helppouden alla piili, ja siitä hentoisesta selkeydestä, jolla rakastuvat tunnistavat toisensa (En ajatellut mitään muuta, vain sitä otetta ja kasvoilla olevaa varmuutta, meidän molempien hieman kysyvää katsetta, missä sinä olet ollut, tähän voisin jäädä.). Toisaalta sitten hieman ärsyynnyin joidenkin valintojen perustelemattomuudesta ja henkilöhahmojen osittaisesta ohuudesta, mutta voi myös olla, että en osannut katsoa oikein. Voihan ovessakin olla lommo jonka näkee vain jos tietää sen olevan siinä.

Ovat Valintaa muutkin lukeneet, niin kuin Susa (täällä) ja Joana (täällä) ja Jennikin (täällä). Maria vertaa (täällä) Valintaa Elina Hirvosen esikoiseen, joka minulta on vielä lukematta (kiitos muistutuksesta!), ja Katja puolestaan valitsi Valinnan koko elokuun parhaaksi (postaus tässä)! Itse olen jättänyt kuukausittaiset koonnit toistaiseksi tekemättä, mutta Valinta ei nousisi elokuuni parhaimmistoon. Jossain toisissa oloissa olisin varmasti voinut pitää siitä kovasti, ja minusta Valinnasta on selvästi nähtävissä, että Kekkosta odottaa loistava kirjallinen tulevaisuus. Nyt olin niin ikämiehen lumoissa, että tunsin koko ajan lukevani nuortenkirjaa. Toivottavasti pörriäinen korvaa vähän tätä. :)

Kirjabloggaajat, hei!

2011-08-31T07:00:00.000+03:00

Seikkailin keveys ja höpsöttely mielessäni ympäri blogimaailmaa ja päädyin tänne. Bisquits-nimimerkkiä käyttävä nainen on blogannut jo vuosia elämästään Hollannissa ja on suorastaan aitiopaikalta seurannut bloggaavan maailman muutoksia. Hän nostaa hienossa postauksessaan esille blogeissa yleisen piilomainonnan ja saa minut täällä hieman hikoilemaan. Tajusin juuri, että olen rikkonut lakia.

Bisquits lainaa Digitodaytä (joka lienee Taloussanomien verkkoversio):

"Suomessa piilomainonta on kielletty lailla, ja se koskee myös verkkoyhteisöjä sekä blogeja. Omat ja positiivisetkin mielipiteet tuotteista saa toki kertoa, kunhan tekstistä tulee ilmi, onko kyseessä mainonta vai omaan kokemukseen perustuva, ilman maksettua kannustusta tehty huomio."

Kirjabloggaajat, huomio! Tästä eteenpäin toivon, että myös meidän keskuudessamme yleistyy (lain mukainen!) tapa ilmoittaa, ovatko lukemamme kirjat kustantajilta lahjaksi saatuja. Tiedän omasta (ihanasta) kokemuksesta, että kustantamot lähettävät arvostelukappaleita mielellään bloggaajille, koska monien blogien markkina-arvo voi olla suurikin. Olen vähän ehkä nolostellut tämän asian kanssa, vaikka kovin monta kirjaa en ole pyytänyt enkä siis saanutkaan, mutta tästä eteenpäin kerron aina, jos lukemani kirja on jonkun muun kuin itseni maksama tai kirjastosta lainattu. Aloitan heti. Ihanan, ihanan Bo Carpelanin kirjan lähetti minulle Otava, ja sitä edellisen Kristina Carlsonin myös. Lukupinossa on muutama muukin tällä tavalla lahjaksi pyydetty ja saatu kirja, mutta niistä lisää myöhemmin.

Tarttukaahan syöttiin muutkin! Se on reilua kaikkia kohtaan.

Sohva-ajatukset

2011-08-30T09:00:00.001+03:00

Täällä asuu dinosaurushampainen koira ja äiti, jonka mielestä jokikalastuskauden oli aikakin loppua.

Sitten iltaisin se äiti silittää pyykkejä ja miettii, että tämänkin ajan voisi leikkiä lapsen kanssa, ja sitten kun lapsi nukkuu, sen mies ja se katsovat toisiaan ja ajattelevat, että näin tämä menee, uudenlainen elämä ja arki, ja onko tämä tällaista muillakin, että sitten lojutaan sohvalla ja haaveillaan norjalaisesta suklaasta ja siitä punaisesta tuvasta ja puhutaan lainoista ja kuukausieristä ja työkavereista, ehkä selataan vielä joku lehti, sanotaan, että voi kun se on niin ihana se meidän poika, näitkö miten se laittoi paidan pyykkikoriin.

Arki on aika hyvää.

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

2011-08-29T09:00:00.002+03:00

Oi katso, miten sanat leviävät kuin voikukan siemenet ja laskeutuvat maahan näennäisen kuolleina, kasvavat sitten ja peittävät nurmikot. Vihaiset puutarhojen ystävät vainoavat niitä. Kaikki on sanoja, vain sanoja, joita kosteaat lapsenkädet taittavat ja ojentavat äideille ja isille, ja ne ovat hetken lasipurkeissa, hämärässä, pimeässä, mutta itse kirja lojuu valekuolleena, kunnes joku tarttuu siihen ja antaa sille silmillään elämän, innostunein lapsensilmin, väsynein keski-ikäisen silmin, hetkeksi, ja vanhusten silmin, jotka etenevät tekstissä lähestulkoon tavaamalla, silmälasien takana innokkaat uteliaat silmät. Ja teksti, lauseet, sivujen paasi, kirjan tuoksu, kuvien hidas herääminen ja siirtyminen tekijältä vastaanottajalle, todellisuudentekijältä lukijalle, joka hänkin on todellisuudentekijä, lukija hiljaisuudessaan, kumartuneena, niin kuin äiti tuolissaan, ja silmät sulkeutuvat, kirja vajoaa syliin, kansien väliin vangittu maailma vajoaa kirjan mukana äidin syliin, Maaemon syliin, elämät, kuvat, herättävät, lumoavat, julmat, tuulen lävistämät maantuoksuiset holvit huoneineen, ikkunat tähtitaivaalle avoimina, katedraalit ja luolat ja avarat maisemat, joissa kumartuneet ihmiset tonkivat maata, peltovaoissa kuin linnut, pian lennossa; lukijat, uneksijat, päiväkirjaajat, arkistovaarit, vieraskirjaajat, lokikirjaajat, käsikirjaajat, bibliofilungit ja sananjalkojen kamppaajat, litteralaatit ja opussummaajat, voluminöösit ja folioniitit, painajajaiset ja kritikiikarit - hohtava, pyörteinen kirjaintavaaja, joka sinkoutuu lukijan sisäisiin myrskypilviin, mielikuvituksen katedraalirakentajat, lukukamarimuusikot, kirjoituspöytähaaveksijat, yksinäiset maailmanvalloittajat, ikivanhat lapset, joilla on lukuelämä, kirjoituselämä, joilla on yksi ainoa elämä: luotu, itsepintaisesti elävä, kasvava visio, omapäisesti kudottu kärsivällisyydestä, todellisuudesta, unista, kokemuksista, mietteliäiden tunteiden vuorotteleva kotiintulo. Kuolleet puut alkavat kukkia, valo langettaa vilkkaita varjojaan, hiljainen kesäsade tihkuu marraskuussa, näkymättömän talven jääkylmä näkymätön viima lävistää nopeasti kesäkuun: seisot kaikkien tuulten ristivedossa, alas laskettuna, valaistuna, poissa maailmoista lähimmässä: oman kokemuksesi maailmassa.

(Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta, Otava 2011, suomennettu ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Blad ur höstens arkiv)

Kirjani joka toisella sivulla on tarramuistilappu. Joka luvun jälkeen huokaisin, ihan hiljaa, ja surin jo sitä, että pian tämä loppuu, niin kuin kaikki loppuu, ja enempää ei koskaan tule. Kun kirjaileva nero kuljettaa sanojaan, on helppo hypätä kyytiin, tai nousta ihan varovasti, hänhän on vanha jo, ihan kohta kuoleva - kulkemassa kohti hajoamista, mykkyyttä, pimeää. Hänellä on kuitenkin kirkkaasti ajatteleva sydän, ja kun hän merkitsee itsensä muistiin, hän tavoittaa samalla jotakin sellaista, johon ei arjessa helpolla ylety - kun olemassaolo on suppea valopiiri keittiönpöydän yllä ja hellalla poreileva teevesi.

Carpelanin eläkkeelle jäänyt kertoja, entinen tilastotieteilijä ja kirjojen rakastaja Tomas Skarfelt, toteaa kuvitelleensa jotain suurempaa kuin kuin se, minkä pystyi elämälle antamaan - tai jopa jotain suurempaa kuin se, minkä elämä hänelle antoi. Melankolia kuulunee aina elämän loppuun (ja Skarfelt on kyllä yllättävänkin kohtalokas, hänen yli 90-vuotias äitinsäkin elää vielä), mutta toisaalta on ilokin, vaikka siitä miten voi olla vain, ja sitten, elämän mausteeksi, tavata ihmisiä, joista pitää.

Olen lukenut yhden elämäni parhaista kirjoista. Kumarrun ja kumarran, melkein mykistyn.

- -

Edit. Lehtiä syksyn arkistosta määrittelee myös hyvän kirjan. Sellaisia ovat ne, jotka ovat painavia ja samalla riittävän voimakkaita kohotakseen leijumaan. Tämä on.

Tunneihminen ja torppari-idylli

2011-08-28T07:19:00.000+03:00

Oman pihan (!) rouskuista (kuvassa muutama söpöin, niitä oli aika paljon) tulee tänään sienisalaatti, jota olen luvannut maistaa.

Niin, ja haave elää. Katson kuvia, sytytän sen kuin saunan uunin, puhallan vähän, lisään tuohta. Hyvin vetää ja roihuaa. Voi torparidyll ja sommarhem ja semesterdröm tätä hommaa! Tekisi taas mieli lähteä saapastelemaan sinne, missä ei edelleenkään ole mitään järkeä. Sen verran ymmärtää tunteellinen (ja rahaton) hupsukin.

Jussi Valtonen: Vesiseinä

2011-08-27T07:11:00.001+03:00

"Elli katsoi minuun varmistaakseen, että ymmärsin että meillä oli ihanaa. Pitkään, jotta olisin ymmärtänyt kuinka ihanaa."
(Jussi Valtonen: Vesiseinä, Like 2006)

Ihmiset näkevät itsensä ja toisensa joskus kuin vesiseinän läpi. Vesiseinä voi heijastaa myös lapsuusmuistot aika erilaisina kuin ne koettuina olivat, ja vesiseinä voi syntyä vaikka masentuneen ja hänen puolisonsa välille. Talvella lukemani Siipien kantamat sai janoamaan lisää Jussi Valtosta, ja hyvä tämäkin oli - ei tosin yhtä unohtumaton kuin se toinen, mutta se johtuu myös henkilökohtaisista kosketuspinnoista.

anni.m on lukenut Vesiseinät täällä ja pohtii, onko kyseessä novellikokoelma vai romaani. Tunnen itseni pikkuisen hölmöksi, koska luin kirjan romaanina enkä osannut muuta ajatellakaan. Henkilöt olivat samoja, tosin eri tilanteissa ja vaihtoehtoisissa elämänkuluissa, kuten Jorikin ansiokkaasti täällä kirjoittaa ja esimerkein valaisee. Henkilöissä on paljon tunnistettavaa: ikä, elämäntilanne, jopa yläastemuistot, vaikken itse kokenutkaan samanlaisia kauhuja kuin kirjan Aleksander. Tuttuuden tunne tuli myös kirjan aloitusosasta, jossa kuvataan isän alkoholismia melkein kuin Turkka Hautalan Paluussa myöhemmin.

Antin ja Ellin suhde on kuin kenen tahansa keskiluokkaisen pariskunnan, jotka kasvavat yhteen jo lukion käytävillä. Minäkin tiedän varsin hyvin, millainen on "olen itsenäinen aikuinen nainen" -vapaa-ajan asu (siis Valtonen on välillä hulvattoman hauskakin!) ja olen ollut tilanteessa, jossa jokaista puhelimen soittoa säikähti ja jossa huonotkin uutiset tuntuivat helpottavilta, koska niiden kuvitteli selventävän tilannetta. Varmasti lähes kaikki ovat joskus miettineet, miksi mikään ei enää tunnu samalta kuin silloin, mutta eivät uskalla kysyä. Ei kirjan Anttikaan uskalla. Hänen ainoa kannanottonsa elämässä on Kummisetä-elokuvajulisteen ripustaminen vessan seinälle - vaikka toisaalta ja toisessa elämässä hän kirjoittaa teräviä pääkirjoituksia, joissa vaatii yhteiskuntaa pitämään huolta heikoimmistaan.

Valtonen on näppärä ja taitava ja jotenkin niin minun sukupolveni kuvaaja, että toivottavasti hän kirjoittaa jotain uutta tälläkin hetkellä. Sitä paitsi Vesiseinässä käväistään samoissa lakkiaisissa, jotka Siipien kantamissa saivat kyyneleet silmiin. Tuntui, kuin olisi vanhoja ystäviä tavannut ja sitten ne taas menivät pois ja tuli ikävä. Lukijana sitä vaan pyyhkii silmiään nähdäkseen, niin sanoakseni.

Jos loppu kuulosti kummalliselta tai kiinnostavalta, lue Siipien kantamat. Sen ihanuus nostaa minut melkein työtuoliltani ylös täällä sorvin ääressä, vaikka lukemisesta on jo kuukausia.

Anna pusu

2011-08-26T08:48:00.000+03:00

Täällä Lauran luona lueteltiin yleisimmin päivän mittaan käytettyjä lauseita. Jäin miettimään omiani. Se on totta. Joka päivä puhun samoja asioita.

Ootko nukkunut ja syönyt hyvin, muru?
Äiti lukee vähän.
Minne minä saan mennä?
Mennääs pesemään kädet.
Kyllä tää tästä.
Sitten kun minä sanon. (Hah!)
En ole varma, olenko yliherkkä/liian tarkka, mutta...
Nyt ei kuunnella Mehudiscoa.
Voi että sinä olet ihana. Äitin rakas.

Oho, kysyin mieheltä, mitä sanon usein. Hänellä oli vastaus: Sun kans on niin kiva syödä lounasta. Anna pusu.

:)

Toivottavasti niitä annetaan ja saadaan sekä siellä että täällä! Hyvää viikonloppua!

- -

PS. Päiväkodissa oppii pehmoeläinfaniksi. Piti ostaa toinen herra Hakkarainen, kun alkuperäinen pikkupukki unohtui päiväkotiin eikä uni tahtonut tulla ilman. Pupukin on tärkeä.

Kristina Carlson: William N. Päiväkirja

2011-08-25T09:00:00.003+03:00

"Ajattelin, että ihmiset rakastavat ruusuja ja pioneja ja leukoijia eli värikkäitä, tuoksuvia ja komeita puutarhakasveja samoin kuin he rakastavat komeljanttareita, joilla on upeat, kalliista kankaasta ommellut asut, peruukit ja sminkkiä naamassa, he rakastavat tauluja, joissa kuvataan kreikkalaisia jumalia ja taisteluja ja myrskyävää merta, koska kaikki mahtipontinen kiihdyttää mieltä, mutta he eivät ymmärrä jäkäliä, jotka ovat pieniä, usein vaatimattoman värisiä - vaikka totta kai näissäkin poikkeuksia on."
(Kristina Carlson: William N. Päiväkirja, Otava 2011)

Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri - yksi ihanimmista koskaan lukemistani kirjoista - nostaa riman korkealle. Rimaa kohti rahjustaa vanha William Nylander, Pariisissa asuva suomalainen jäkälätutkija, joka on työntänyt luotaan sekä läheiset että kollegat ja elää pakahduttavassa luulossa, että hän on ainoa oikeassa oleva ihminen koko tiede- ja muussa maailmassa.

William N. on järkyttävän yksinäinen romaanihenkilö. Hänen päivänsä kuluvat kävelyretkiä tehden, vanhoja sanomalehtiä lukien, kirjeitä kirjoittaen, mikroskoopilla jäkäliä tutkien - jos valoa riittää. Joka aamu hän käy ostamassa leipää ja maitoa, joskus juustoakin, ja kun hän joskus pääsee jonkun muun tarjoamalle illalliselle, ruokalista piirtyy päiväkirjankin sivuille. Puistossa kävellessään jäkälätutkija tekee huomioita seurueiden eväistä, ja yltäkylläisen runsas kuvailu - kokonaisena paistettu kana, savulohi, kovaksi keitettyjä kananmunia, makaronisalaattia, tuoretta leipää, juustoa kolmea laatua, viinipulloja ja limonadipulloja - viestii sekä fyysisestä nälästä että henkisestä seuran puutteesta, vaikka William N. arveleekin seurueen olevan sitä matalamielistä laatua, jota kasvimaailman ihmeet eivät kiinnosta.

William N:n ei tarvitsisi määritellä itseään päiväkirjansa sivuilla - vaikka hän kyllä tekee senkin (teräväkielinen, riidanhaluinen, ilkeä, äkkipikainen, pitkävihainen, kaunainen, epäluuloinen, kateellinen, katkera, jääräpäinen, itsekeskeinen, huonokäytöksinen, itara, huh!). Tarpeeksi kertovat vihjeet: William N. on mies, jonka mielestä joulukorttien lähettäminen on hentomielistä ja sovinnaista, hän kadehtii ihmisiä, jotka voivat lämmitellä muistojensa ääressä, ja säilyttää tuntemattomalta lähettäjältä saatua kukkakimppua kuihtuneenakin.

Vaikka William N. kuulostaa nyt tässä aivan yhtä epämiellyttävältä henkilöltä kuin hän kirjassa onkin, hän ei voi estää minua ihailemasta Kristina Carlsonin lausetta. Tekstin lukeminen on helppoa ja kevyttä, vaikka William N. ei selvästikään ole "helppo" kirja. Rivien välitkin hengittävät, kirjailija tekee herkin vedoin suurta muotokuvaa. Fyysisesti kirja on pieni, mutta William N. tulee lähelle, ja kun hän käyttää sanaa rakkaus ensi kerran sivulla 129, se on kuin läimäys. Sellaisesta toipumiseen menee muutama hetki.

- -

Lumiomenan ihana Katja luki William N:n yhtä aikaa kanssani, ja julkaisemme postauksemme siitä samanaikaisesti. Käy kurkkaamassa, mitä hän sanoi. Minua se suorastaan vähän jännittää. :)

Hesarin Helena Ruuskan kiitokset tässä.

Runomaailmoissa

2011-08-24T07:20:00.000+03:00

K-blogin Jenni usutti runomaailmoihin, joten aloitetaan aamu syysusvilla ja runolla, joka on mahdottoman merkityksellinen minulle ja jonka juuri tänään haluan omistaa runolliselle ystävälleni A:lle ja Kirjavan kammarin Karoliinalle.

Olen odottanut sinua, odottanut,
      että kevät ja kesä
           maatuisivat syksyksi,
      ja syksy jo kuolisi pois.
Niin että minä täältä kaukaa
          saisin lopultakin nähdä sinut.

Miten sinä ja pieni kylmä omena
      sinun lämpimässä kädessäsi.
Miten teidän ympärillänne
          kuurasta valkoiset nurmikentät
      alkavat kasvaa ikuisuuksiin.

(Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba)

Muffinssipalkinto 2

2011-08-23T10:00:00.000+03:00

Suloinen Sara täältä muisti minua söpöisellä muffinssipalkinnolla, jonka herkkujen ystävänä iloiten otan vastaan!

Mukana seurasi kolme kysymystä.

Lempivärini vaihtelee ja kuva vie vähän harhaan, mutta aina tykkään sinisistä ja ruskeista. Ja valkoisesta ja vähän vaaleanpunaisestakin. Tämä pätee sekä pukeutumiseen että sisustukseen, vaikka en olekaan saanut miestä suostumaan roosanvärisiin Ektorp-sohvan päällisiin.

Lempiruokani on kalaisa. Pidän kalasta kaikissa muodoissa, jopa silleistä. Ja sitten tykkään pastoista. Ja uusista perunoista. Leivästä. Ja jälkiruoista: jäätelöistä ja tortuista ja leivonnaisista ja kaikista mousseista ja karkeista ja kaikkien näiden yhdistelmistä, oi!

Juuri nyt haluaisin matkustaa johonkin täysihoitolaan, jossa raahautuisin ruokasaliin muutaman kerran päivässä ja muut ajat loikoilisin lukemassa ja välillä vähän hieronnoissa ja kasvohoidoissa. Voi kyllä!

Muffareita voisin jakaa vaikka minne, mutta heitänpä täältä yhdet anni.m:lle ja kamulleni Pipsalle!

- -

PS. Uusille lukijoille tervetuloa!
PS2. Kuulin, että blogini kommentointi ei onnistu. En ole tehnyt mitään estääkseni ketään sanomasta mitään (siis valvonta on päällä mutta niin on ollut alusta asti), joten kyseessä on toivottavasti väliaikainen, Bloggerista johtuva ongelma.

Ihailtava asenne

2011-08-22T08:28:00.000+03:00

Naapurissa vasaroidaan. Lapsille on annettu paneelinpätkiä, ylijäänyttä laminaattia, vähän lautoja ja pressua ja vanha lakana. Näistä on ollut iloa koko kesän, ja nyt majaa valmistellaan talviteloille. Asenne on ihailtava - siis sekä lasten että aikuisten. Pienet ovat hurjan innostuneita ja yllättävän taitaviakin, isot antavat lasten tehdä. Itsehän päivystäisin koko ajan vieressä haavanhoitotarvikkeiden kanssa ja keräilisin nauloja maasta, jottei vain kukaan astuisi niihin. Liioittelen vain vähän.

Me aloitellaan vähän pienemmistä projekteista. Alle kaksivuotias on jo aika taitava vesivärien kanssa!

Haavat, hiekkaa, hirsiseinät

2011-08-21T15:17:00.000+03:00

Täällä on syntynyt haave.

Siellä kuului valtavan vanhojen haapojen havina ja rannassa oli hiekkaa. Läheltä lähti koppelopoikue lentoon. Me syötiin eväitä sellaisen pöydän ääressä, jossa haluaisin istua toistekin. Kurkittiin ikkunoista: hirsiseiniä, räsymattoja, puuliesi.

Tässä ei ole mitään järkeä, mutta haaveissahan monesti ei ole. Silti...

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

2011-08-20T22:21:00.000+03:00

"Vain kolme asiaa on tarpeen. Että tajuaa sydämensä. Että on silmänräpäyksen verran halukas ottamaan vastaan kaiken, myös sen kohtuuttoman yksityiskohdan, että kerran kuolee. Ja kolmanneksi, että jää silmänräpäykseksi seisomaan aivan hiljaa, ja näkee pallon uppoavan maaliin.
Juuri sen minä koen nyt, kuudennen kerroksen kaksiossa."
(Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset, Tammi 2011, alkuteos Elefantpassernes børn, 2010)

Oi! Mikä ilo on keskeyttää sellaisen kirjan lukeminen, joka on selkeästi hyvä mutta tuli aloitetuksi väärään aikaan, ja siirtyä vauhdikkaaseen, hauskaan ja silti syvälliseen tarinaan, jota kolmen ensimmäisen sivun jälkeen tietää rakastavansa! Näin kävi. Yritän tasata lumouksen kiihdyttämän hengitykseni ja pohjustan tämän verran: Rajatapaukset ja varsinkin Nainen ja apina olivat minun 1990-lukuni suurimpia elämyksiä ehkä heti sen valkoisissa trikoissa vietetyn kohtalokkaan baari-illan jälkeen.

Høegin uutukaisessa ei ole norsuja ja norsunhoitajuuskin on symbolista toimintaa. Sen sijaan siinä on ehkä maailmankirjallisuuden ihanin 14-vuotias Peter, Finøn saarella asuva pappisperheen jalkapalloilijapoika, joka yhtä ihanan isosiskonsa Tilten kanssa pyrkii kohti korkeampia hengellisiä päämääriä. Hän ei ole varma, kuka on luonut maailmankaikkeuden, mutta joskus hän kaipaisi tältä hiukan enemmän ihan tavallista hienotunteisuutta. Peter on suorastaan epäuskottavan loistava kertoja: hän hahmottaa maailmaa ja ihmissuhteita pallokenttänä mutta yrittää samalla kääntyä sisäänpäin aistimaan, mistä todella suuret ideat tulevat.

Norsunhoitajien lapsissa on kyse perhesuhteista, aikuisten ja lasten maailmojen kohtaamattomuudesta, vanhemmuudesta, rehellisyydestä, suurista ihanteista ja vielä suuremmista petoksista. Kirjassa puhutaan maailmanuskontojen paineista globalisaation edetessä, pojan ja koiran suhteesta ja valepukuun pukeutuvasta rakkaudesta sekä isoäidistä, joka on päättänyt kuollessaan nauraa suureen ääneen. Norsunhoitajien lapset voi lukea suurena seikkailukertomuksena, mutta se on paljon enemmän. Minulle se on selkeästi yksi parhaista tänä vuonna luetuista eikä vähiten siksi, että minunkin mielestäni joidenkin huikeiden silmänräpäysten ajan koko maailma leijuu, kun on nojautunut sisälle rakkauteen.

- -

(Helsingin Sanomissa oli kesäkuussa Suna Vuoren (kai) kirje rakastamalleen kirjailija Peter Høegille. Se oli hauska ja tätä teosta hyvin valaiseva ja olisi ollut kiva lukea uudelleen, mutta kas, se onkin maksullisessa digilehtiosastossa. Pöh. Nopealla googlauksella en löytänyt muita lukeneita, mutta jos teitä on ja toivottavasti on, ilmoittautukaa, niin linkitän!)

Kahteen suuntaan

2011-08-18T09:27:00.002+03:00

Kaikki jatkuu kuitenkin samanlaisena. Joka päivä me laitellaan ruokaa nytkin, ulkoillaan yhdessä, luetaan ja loikoillaan, hän nukahtaa sormet minun sormeni ympärillä. Ja eilen hän itki työvuoronsa lopettavan hoitajan perään. Äidin sydän muljahteli kahteen suuntaan. Hyvä että kiintyy, kauheaa että johonkuhun muuhun kuin minuun.

Ja sitten on uutta: Suoristusrautani on aktiivikäytössä kaappikuukausien jälkeen. Avaimet ovat tallessa, muistan uusia salasanoja ja joitakin nimiäkin, iltaisin jaksan vähän kävelylenkeillekin. Alkanut on osoittautunut hyväksi, helpoksi, ihan oikeaksi.

Ja kohta saan ehkä luettua kirjan. Se ei ole se jota aloitin ja josta suureen ääneen huutelin, se on toinen, ihana ensisivuilta alkaen!

- -

PS. Viimeistelen tätä työpaikan koneella, jossa on tosi leveä näyttö. Se ei tee hyvää tuolle kotifarkkuahterille. Toivottavasti teillä lukijoilla on sopusuhtaistavampi. ;)

Luennolla

2011-08-17T08:34:00.000+03:00

Suku juhlissa

2011-08-15T21:43:00.000+03:00

Nämäkin olivat läsnä, vaikkei niitä nyt näissä kuvissa näy:
sekatavarakauppa
serkkutäti
sukupolvet, ne edelliset
suuri globalisaatiokeskustelu
ja
särkipitsa (!).

Hyvät juhlat! Kiitos!

Parkkipaikkojen mopoista

2011-08-12T09:00:00.002+03:00

En ja olisin, vastaa mies tähän kysymykseen: olisitko sinä erilainen isä, jos lapsemme olisi tyttö? Hän väittää, ettei kasvata lapsestamme painimestaria, vaikka moni asia hartioiden leveydestä lähtien viittaa siihen suuntaan.

Minä sanon ääneen tällaisia lauseita: Tule, mennään katsomaan, onko parkkipaikalla mopoja. Mopoja! Millä houkuttelisin tytön ulos kaupasta? Koiranpennuilla? Karkeilla? Hello Kitty -sivuikkunavarjostimilla?

Prismassa sukupuolten paikat on osoitettu hyllyjen päällä: tyttöjen lelut, poikien lelut. Toistaiseksi emme ole asioineet kummallakaan. Tytöille pitää olla erityisen kiltti, niinkin olen sanonut. Sitten mietin sitäkin: luonko lapsen mieleen stereotypioita luonnostaan heikommasta sukupuolesta? Ei kai hän opi luulemaan, että pojat ovat jotenkin parempia, vahvempia, pystyvämpiä?

Minä luulin, että riittää, kun lapsella on punainenkin paita.

- -

Täällä on nyt vähän hiljaista, kun arki asettuu uomiinsa ja viikonloppuna on tiedossa sukujuhlat. Ehkä matkalla saan vähän luettuakin... :)

Hiiri kaapilla

2011-08-10T21:06:00.000+03:00

Työtäti raportoi:

Pöydällä on hapankorpun murusia eikä kylpyhuoneen lavuaari kestä tarkastustani.
Uusi työlaukku tuottaa juuri sitä iloa, jota Italiassa markkinoilla toivoin.
En saa luettua kirjoja. Se on vähän huono.
Olen tuntenut itseni tervetulleeksi, toivotuksi, odotetuksi, tarpeelliseksi.
Lapsi jäi päiväkotiin jo itkemättä!
Ja kalamies tuli kotiin!

Mutta:
Olen kateellinen lapsen kirjan Veera-hiiren vaatekaapista. Omassani ei ole tuollaista tyylikkään naisellista mekkovalinnanvaraa.

(Kirja on moraaliltaan kyseenalainen Pierre Prattin Olavin ja Veeran kiireinen elämä, osa Ostoksilla. Elukat menevät kaupunkihumputtelujen jälkeen kirjakauppaan loikoilemaan.)

Kotiäidin karkkitesti tiensä päässä (41)

2011-08-09T09:00:00.002+03:00

Ilmassa on haikeutta. Asiat muuttuvat, ja äidit. Kotiäideistä tulee työtätejä, ja karkkitestaus salahuvina lapselta on epäonnistunut pahan kerran. Anna, hän sanoo. Enkä anna on aika tylsä vastaus. Täytyy siis oikeasti vähentää herkuttelua.

Kotiäidin karkkitesti -sarja on siis tullut tiensä päähän. Kiitos kaikesta innostuksesta tätä kulinarismin lajia kohtaan, kiitos innoituksesta ja vinkeistä. Karkkitehtaita en kiittele, kun eivät ne ole ymmärtäneet ruveta lähettelemään näytteitä tähän osoitteeseen, pah.

Viimeisen testisetin satuin voittamaan suloisen Saran arpajaisista täältä, kiitos! Ruotsalaiset namut sopivatkin viimeisiksi testattaviksi varsin hyvin...

Tutkittu: Cloetta Polly Summer Berries
Pakkaus: Lapsille suunnattu fontti, värit ja aurinkokin ylänurkassa kuin ekaluokkalaisen piirtämänä. Reilu pussi, tätä on syöty jo monta päivää. Tosin se kertoo ehkä muustakin.
Sisältö: Pehmeitä vaahtorakeita med smak av choklad, jordgubb och smultron.

Plussaa: Sopivan kokoisia, mutta... "isäni pitäisi näistä", viitaten erääseen kirjallisuuskeskusteluun toisaalla. Plussaa myös siitä, että näiden jälkeen voisi jopa tältä herkkuhamsterilta onnistua karkkilakko! (Hui!)
Miinusta: Maku on aika esanssinen kaikissa neljässä eri vaahtopallerossa. Rakenne on ihanan sitkas, mutta karkkitestitoimikunnan yksivuotiaan (joka sai kolme!) hampaisiin se tarttui inhasti.

Nyt on aika siirtyä uuteen. Ehkä työpaikan kahvitauoilla ei ole aina pullaa tarjolla, kuten kotona, ehkä työlaukkuun ei sujahda salasalmiakkeja, ehkä kotiäiti oppii kulkemaan karkkihyllyjen ohi. Edes joskus.

Kiitos seurasta tämän tärkeän asian parissa! Ja Sara, ne toiset olivat lemppareitani! Kiitos!

He

2011-08-08T07:00:00.001+03:00

Eihän tässä kohta tarvita meikäläistä ollenkaan!

Taas äitien maassa

2011-08-06T07:00:00.003+03:00

Minä voisin olla sekin äiti siinä valokuvassa, joka minulla on kaapissa. Minulla olisi pitkä hame ja täältä käsin katsottuna kauniin ohuet käsivarret. Lapseni seisoo vieressäni, huolestuttavanvalkoiseen mutta kasvunvaraiseen koulupukuun puettuna. Minä olen vakava, koska minä tiedän mikä tämä maailma on, tyttäreni hymyilee. Hänelle on sanottu, että joku jossain saa ehkä tämän kuvan, joku sellainen joka auttaa häntä pääsemään kouluun. Papereihin kirjataan, paljonko tytär painaa, mille luokalle hän menee, että hän pitää tanssimisesta.

Eilisen Hesarissa Suomen Planin pääsihteeri Riitta Weiste kirjoitti, että joka vuosi maailman köyhimmissä maissa avioituu kymmenen miljoonaa alle 18-vuotiasta ja että ensi vuosikymmenellä yli miljardi nuorta tulee täysi-ikäiseksi ja hakee työpaikkaa. Ilman koulutusta työn haku on vaikeaa, ja varsinkin tyttöjen mahdollisuudet (selviytyä edes hengissä, elää ihmisarvoista elämää) ovat heikot.

Siksi pitkähameisen äidin tyttären koulupuku on minun maksamani. Ilman sitä ei voi mennä kouluun. Ilman minua valokuvan hymyilevä tyttö voisi olla pian naimisissa, äiti itsekin, tai hankkimassa toimeentuloaan paikoissa, joita en halua ajatella. Minä haluan, että hänen katseessaan säilyy valo, että hän voi tanssia vielä monta vuotta.

Minä haluan tietää, että sinäkin siellä, sinä juuri, joka ostit jo lapsellesi uuden koulurepun, mietit hetken. Ehkä käyt lukemassa lisätietoja täällä (ja ei, älä ajattele, että pitäisi jotenkin liittyä yhdistykseen, jotta voisi olla tässä mukana, ei tarvitse, en minäkään ole enkä myöskään missään tapauksessa järjestöihminen, mutta pidän tässä siitä, että kummilapseen saa suoran kontaktin eikä rahaa kulu hallintoon samalla tavalla kuin isoilla toimijoilla, koulurepun hinnalla joku lapsi voi päästä pariksi kuukaudeksi kouluun, se on aika paljon). Ehkä sinuakin odottaa jossain joku valokuva ja toiveikas ajatus.

Monen toive on koulupuku ja haave muutama kynä. Maailma ei ole kaikille yhtä hyvä, joten harkitse edes, vaikka olisitkin jo jossain vastaavassa mukana.

- -

PS. Posteista kiitos Katjalle ja Saralle! Kuvan koira ei liity juttuun, se poseeraili muuten vain painavaa asiaa keventävästi.

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä

2011-08-05T09:00:00.009+03:00

"Hän oli rakastunut Fredrikan nuoreen sukulaiseen Maria Prytziin, joka oli mahdollisesti suuriruhtinaskunnan kaunein nainen. Suunnilleen kahdenkymmenen. Taiteellinen. Piirsi. Lauloi kiihkeästi mutta puhtaasti ihanan ilmeikkäällä alttoäänellä. Kermainen syvä hehkuva iho salamoivat silmät paksu musta tukka notkea vartalo punaiset huulet valkeat hampaat helmeilevä nauru eloisat elämäniloiset silmät puhumattakaan nenäkkäästä, muttei silti röyhkeästä, tavasta puhua runoilijoiden kanssa mikä sai Runebergin kalvamaan rystysiään yön synkkinä tunteina ja tukahduttamaan nyyhkeensä päänaluseen, joka muuttui läpimäräksi."
(Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä, 2010, alkuteos Flugtämjaren, 2010, Schildts)

Oli tämänkesäisen suomenruotsalaisen historialliseen henkilöön keskittyvän fiktion aika. Aika hyvä lajityyppimääritelmä. Viime kesänähän luin Merete Mazzarellan Topelius-teoksen.

No ei, kunhan vitsailen. Voi nimittäin vakavasti puhuen sanoa, että Erik Wahlström tietää, miten kaunokirjallisuutta tehdään. Hän leikkii kirjallisuudellisilla asioilla, kuten tuo alun näytekin hauskasti paljastaa, ja tekee Runebergistä ihmisen. Wahlströmin kirjassa kansallisrunoilija on enimmäkseen vanha ja muistelee menneitä, mutta oman äänensä saavat kuuluville Fredrika-vaimo, nuoruudenystävät, entiset ihastukset eli flammat - ja jopa koirat ja metsän eläimet! Kertojanvaihdokset ovat yllättäviä, ja se juuri tekeekin kirjasta hyvällä tavalla hankalan ja hevijuuserillista tottumusta vaativan.

Sydäntä liikutti, kun kirjan sivuille ja Uno Cygnaeusta tapaamaan asteli eräs ylioppilas Stenvall, ja välillä nauratti, kun Fredrika-vaimo sanoo olleensa tanssijana parhaimmillaan viisivuotiaana, sen jälkeen on menty alamäkeä. Suhde vaimoon selitetään selkeästi: Tuli aika jolloin tajusimme, että meidät oli luotu toisillemme. Hän alkoi ihailla minua. Muutenkaan herra kansallisrunoilijaa ei esitetä kovin mairittelevassa valossa - hän on laiska, ilkeä ja turhamainen, mutta kaikki tämä saa myös runontulkinnalliset ja psykologiset perustelunsa.

Kun mietin tämän kesän luettuja, Wahlström nousee kärkikastiin. En olisi uskonut, vaikka joskus aikanaan muistan pitäneeni Tanssivasta papista tosi paljon. Hieno, hauska, ihan erilainen kirja! Ja olihan tämä F-ehdokaskin. Ei turhaan.

- -

Sitten vielä pieni sivuhuomautus. Muistatteko, kun Suomessa jotkut suureen ääneen halusivat tuoda esille, että Mannerheim oli hetero? Ilmeisesti kansallissankarin pyhyys ei voi pitää sisällään heteronormatiivisuudesta poikkeamista. Kansallisrunoilijan nuoruuteen sen sijaan voi sijoittaa monenlaisia kokeiluja ilman että kukaan älähtää. Voinemme päätellä, että älähtelijät eivät lue kirjoja. ;D

Nimimerkki antaa vinkin

2011-08-04T07:00:00.003+03:00

Minä en osaa luoda silmukoita enkä paljon päätelläkään. Mieleeni ei tule askarteluideoita, ja jotain on pielessä, jos alan haaveilla tilkkupeittojen tekemisestä. En siis ole käsillä tekijä, sillä tavalla. Mutta minä osaan kyllä värittää. Seuraa ilmainen vinkki: esimerkiksi Ifolorilta saa tilattua sellaisia canvas-tauluja. Kun ensin käsittelee omaa valokuvaansa vähän haalistetummaksi ja sitten tilaa taulun ja värittää sen pastelliliiduilla, siitä tulee oikeasti aika hieno.

Nimimerkillä Ennemmin väritän kuin järjestelen esim. kenkiä

Ei kun vaihdan nimimerkkiä. Olen sittenkin Isomman talon tarpeessa. Täällä ei ole yhtään seinää, jolle pian valmistuva isää ja poikaa esittävä 70x100-senttinen teokseni mahtuisi.

Voisin siis olla myös Joululahja anopille?

"Ihan aluksi kannattaa hakeutua lohipitoiselle joelle"

2011-08-03T07:00:00.001+03:00

Salakuuntelen puhetta, jossa lentelevät häkilät ja jalat tarkoittavat muuta kuin kävelyyn tarkoitettuja alaraajoja. Miehistä tulee poikia, kun niille antaa tilaa ja aikaa keskittyä ihan omiinsa. On hauska vetäytyä syrjään, sanoa että ottakaa vielä perunoita, kalaa, torttua. Ne eivät kuule. Ne puhuvat titeistä, ampumapäiden grammoista ja siitä, mikä perho pelaa.

Nyt ne menevät. Me jäädään kotiin jatkamaan harjoittelua.

Kiitos sinulle, joka elät mukana tässä jännittävässä vaiheessa. Kiitos jokaisesta kannustavasta kommentista, kiitos siitä että ajattelet meitä! Täällä me ollaan. Tänään me syödäänkin Siellä.

- -

Otsikon lause on kalastajalegendan vastaus siihen, miten niitä lohia kalastetaan. Toivottavasti he nyt hakeutuvat oikeaan paikkaan!

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär

2011-08-02T07:00:00.001+03:00

"Parasta ihmisen elämässä olivat hyvänpäivän tutut, kaupan kassat, oman kaupunginosan tutut naamat, torimyyjät, hallikauppiaat, taksit, vakikampaajat, kaikki nuo ihmiset, joiden kanssa tavatessa iloisesti jutteli, vaikka ei suurimman osan nimeäkään tiennyt."
(Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär, novellista Paskiainen, WSOY 2010)

Pidän siitä, että lukijana yllätän itseni viettämällä suoranaista novelliteemakesää. Ja siitä, että Suomessakin julkaistaan tällaisia kirjoja, joita ei varmasti ihan hirveän paljon osteta. Lisäksi etuliepeessä oleva Tuula-Liina Variksen kuva täyttää kaikki ne kauneuskriteerit, joihin itse toivon hänen iässään pääseväni.

Näiden ulkokirjallisten höpöperustelujen lisäksi Muotokuvamaalarin tytär on yksittäisiä tarinoitaan suurempi kokoelma. Siinä naisena olemiseen liitetty kiltteys saa ihmisen pyytelemään unissaan anteeksi nuorelta naiselta, jota kertojan (tai kirjailijan!) on pakko pyytää sijaisekseen - kun minulla on tämä aivosyöpä. Soveliaan elämän vaatimus on suorastaan saatanallinen ja totteleminen aina pienimmän riesan tie. Elämäänsä voi järjestellä rakentamalla nukkekotia, ja aikuisesta lapsestaan on pakko huolehtia, vaikka tämä olisi rapajuoppo. Tai sitten ei ole. Ratkaisuja voi olla useampiakin.

Enemmän ja analyyttisemmin tästä kirjoittaa esimerkiksi jaana siellä toisen tähtensä alla, ja ihana Joana poseeraa täällä kirjansa kanssa. Hannakin tästä kokoelmasta on pitänyt, että eiköhän meillä neljällä ole tarpeeksi todistusvoimaa vakuuttamaan, että Varista kannattaa lukea!

Kuin myrsky

2011-08-01T07:05:00.001+03:00

Nyt alkaa se uusi. Tuntuu, että paljon loppuu ja loppuukin tietysti, ikiajoiksi. Jostain nousee haikeus kuin myrsky, vaikka niin varma olin, että näin tämän pitää mennä. Olen vieläkin, mutta silti. Sanokaa että tämä sujuu. Että hän oppii nukahtamaan päiväunille ilman minua eikä joudu itkemään ääntään käheäksi ja että hänestä tulee reipas päiväkotilapsi. Voi kun hän ymmärtäisi, että äiti tulee aina takaisin, ettei ero ole lopullinen, että en hylkää häntä.

Juuri nyt tuntuu aika hirveältä.

- -

Nyt tosiaan on tarpeen kevennys: mummilaan on tullut uusi kissa. Se näyttää kuulemma vähän Johanna Tukiaiselta.

Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset

2011-07-31T09:00:00.005+03:00

"Hän kaipaa monta asiaa: sitä että Octavio-setä katsoo hänen kurkkuunsa ja määrää hänelle täysin hyödytöntä lääkettä, Antonio-setä sanoo hänelle lounaalle menon olevan turhaa, koska hän kuolee hetkenä minä hyvänsä, Felipe-setä ilmestyy paikalle sormet öljyvärin tahraamina ja näyttää hänelle Dürerin piirrosta, Casilda-täti tekee hänelle tunnustuksen työhuoneessaan käytävän päässä niin kuin sillä kerralla, kun hän löysi kuuluisat kirjeet, vanha Pancha kuiskaa hänen korvaansa minne Ada ja Oliverio ovat menneet salaa tupakalle, Cristal tuo hänelle vuoteeseen lautasellisen sokerissa paistettua tuorejuustoa, Luz toruu häntä illalla, koska hän ei ole lausunut rukouksiaan eikä ole ollut tarpeeksi kiltti päivän aikana, Nieves halaa häntä ja vakuuttaa, että hän on serkuksista kaikkein kaunein ja että hänen silmänsä eivät ole siniset vaan orvokinsiniset niin kuin Elisabeth Taylorilla."
(Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset, 2006, alkuteos Hasta siempre, mujercitas, 2004)

Ilman blogimaailmaa olisin tuskin koskaan löytänyt Marcela Serranon 2000-luvun pikku naisia - ihan aluksi siis kiitos Lumiomenan Katjalle lukuinnoituksesta ja hienosta arviosta, johon pääset tästä!

Jo tarinan lähtökohta on kiinnostava: neljä tyttöserkusta leikkii Alcottin Pikku naisia, sitten tulee vuoden 1971 vallankumous ja lapsista kasvaa oman roolinsa kaltaisia aikuisia. Pitkän ajan kuluttua naiset tapaavat uudelleen. Jokainen saa oman kerrontavuoronsa ja jokainen lähestyy yhteisiä muistoja omalla tavallaan. Yksi joutuu pohtimaan, onko elämässä kyse pelkästään siitä, että on kiltti, toinen pakotetaan hylkäämään kevytmielisyytensä, yhdelle kirjat ovat pakoa todellisuudesta ja toiselle täydellistä sukeltamista olemassa olevaan maailmaan.

Katjan arvion jälkimainingeissa puhutaan siitä, miten joistakin vaikuttavista kirjoista ei jälkikäteen muistakaan oikein mitään. Tunnistaa jonkin tuoksun tai värin tai valon, mutta tapahtumat ja henkilöt katoavat saman tien mielestä. Ilmeisesti Serranon kirja kantaa mukanaan tällaista geeniä, koska siitä on ihastuksesta huolimatta vaikea kirjoittaa. Tai sitten olin vain liian tainnoksissa puu-uunissa leivottujen leipien ja pinjamäntyjen ja vähän savunkin tuoksusta, joka kirjasta leijaili. Tai muuten vain uupunut, täällä nimittäin on opeteltu uusiin päivärytmeihin.

Jos kuitenkin haluat lukea lisää, tässä on vielä Hesarin arvio.

Peruna ja torttu

2011-07-30T07:00:00.005+03:00

Olipa kerran tyttö, josta oli tuleva äiti.

Se tyttö joka ei vielä ollut äiti, sanoi ääneen tällaisia asioita:

Minun lastani ei kyllä istuteta television eteen.
Minun lapseni oppii hyville tavoille ihan vain meitä vanhempiaan seuraamalla.
Minun lapseni saa aina terveellistä ruokaa.
Minun lapseni ei syö koskaan karkkia.
Minun lapseni ei koskaan käy minun hermoilleni.
Minun lapseni äiti on kyllä sen verran näppärä, että mitään portteja tai liesisuojuksia ei tarvita.

Niin.

Se tyttö josta tuli äiti, on valtavan kiitollinen, kun lapsi on oppinut katsomaan Maisoja dvd:ltä. Eikä muidenkaan julistusten suhteen mene se kummemmin. Äitiys on harhojen karisemista.

- -

Yläkuvan sohvaperunalla on yllään sen tytön aikoinaan rakastama hihaton paita. Ja torttu on tällä loisto-ohjeella tehty.

Hanif Kureishi: Esikaupunkien buddha

2011-07-29T08:00:00.000+03:00

"Sängyssä luin Rolling Stone -lehteä. Välistä koko maailma tuntui pakkautuvan tähän pieneen huoneeseen. Kylliksi päihdyttyäni ja turhauduttuani heitin aamun sarastaessa makuuhuoneen ikkunan auki ja katselin puutarhojen, nurmikoiden, kasvihuoneiden, liitereiden ja verhottomien ikkunoiden yli. Halusin elämän alkavan heti, tällä hetkellä, juuri nyt kun olin valmis siihen. Sitten oli lähdettävä jakamaan lehtiä ja mentävä kouluun."
(Hanif Kureishi: Esikaupunkien buddha, 1991, alkuteos The Buddha of Suburbia, 1990)

Onnekas sattuma vei minut vauhdilla Lontooseen! Seurasin mukana, kun intialais-englantilainen Karim kamppaili aikuistumisen, lähiöelämän ahdistavuuden, näyttelijänurahaaveiden, seksuaalisten kokeilujen ja buddhalaiseksi opettajaksi alkavan isänsä kanssa.

Olen vieläkin pikkuisen pyörryksissä. Karimin mukana kulkeminen oli varsin erikoinen, mieleenjäävä ja hurjatahtinen kokemus. Sekä koko kirja että sen päähenkilö pakenevat kuvauksia, mutta yritän: nopea, räävitön, törkeä, hauska, estoton, ajattelematon ja silti rakastettava. Huh! Hyvällä tavalla huh!

Karimin tarinan avulla nostetaan esille isoja kysymyksiä: oman äidinkielen ja sen vaihtamisen merkitys, hyväksytyksi tuleminen ja rasistiset hyökkäykset, oman perimän ja kulttuurin tärkeys identiteetin muodostumisen kannalta. Ennen kuin näin suuriin teemoihin päästään, on kuitenkin pidetty hauskaa! Karim on moraalittomuudessaan epämiellyttävä ja ystävilleenkin kammottava tyyppi, mutta hän on myös mitä mainiointa seuraa. Hän on estoton ja kauhea ja siksi täysin syyntakeeton. Hänen kanssaan niuho tylsimyskin pääsee irrottelemaan ja saa nauraa, oikeasti, ja ääneen, omalla sohvallaan! Siksikin Karimille on pakko antaa kaikki anteeksi, vaikka hän on hirveä siipiveikko ja niin paha suustaan, että sietäisi saada korvilleen.

Harvoin romaanihenkilö herättää näin ristiriitaisia tunteita: ihana mutta kauhea, epämiellyttävä mutta rakastettava. Ehkä David Nichollsin Dexter Mayhew´ssä on jotain samaa. Riku Korhosen Lääkäriromaanin mies sen sijaan on vain kauhea, ja niitä pelkästään ihania ovat kirjojen sivut pullollaan. Hanif Kureishi osaa tehdä taikoja!

Neljätoistavuotias minä

2011-07-28T07:00:00.000+03:00

Ihana kun meidän tien poikasista on tullut mopoikäisiä. Minussa on nimittäin vielä se neljätoistavuotias, joka rakastaa bensan tuoksua ja vain odottaa, että joku tulisi ylimääräisen kypärän kanssa kysymään, tarvitsenko kyytiä kotiin. (Aika harvoin niin kävi, oikeasti, ennemmin kyytiä sai itse anella ja sittenkin piti pyytää jättämään vähän kauemmas, ettei isä kuule. Terkkuja vaan.)

Ja sitten minussa on tämä ihminen, joka lumoutuu kuuntelemaan, kun radiossa mies sanoo rakastavansa kääpiä. Neljätoistavuotias minä pitäisi nykyistä itseäni jär-kyt-tä-vän kuivana tyyppinä. Ja vielä jos se saisi tietää, millaisia kirjoja luen hykerrellen. Etten ole avannut televisiota koko kesänä. Että minulla on lapsi (Sinulla!!! Et voi olla tosissasi!!!). Että minulla ei ole vieläkään vohvelikankaista aamutakkia (kuten Lotta Månssonilla, sinä vannoit että sinulla olisi!). Että aika moni haave on hautautunut ja sitten toiset ovat kaikessa läsnä.

Olen sama ja ihan eri. Minusta ei tullut lakinaista eikä ulkomaankirjeenvaihtajaa, enkä edes käytä korkkareita töissä. Luovuin MacGyver-julisteista ja permanenteista. Aina joskus pesen ikkunoita ja vaihdan verhoja, vaikka luulin sellaista ihan turhaksi. Unohdin sen yhden Iironkin, ajatella.

Siitäkin huolimatta luulen, että se neljätoistavuotias voisi pitää tästä nykyisestä, kyllä se itsensä kuitenkin tunnistaisi. Vieläkin joskus valvon lukien ja huokailen sanojen äärellä mutta ehkä eri syistä kuin silloin. Yhä nykyäänkin toivon elämää ilman silmälaseja ja että kehitysapumäärärahoja nostettaisiin. Vieläkin tykkään mummilan mieleen tuovista Valion Juhlatuuteista ja koirista. Ja mopopojista.

Tosin luulen, että jalkani varmaan revähtäisi, jos pitäisi yhtäkkiä hypätä kyytiin.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

2011-07-27T09:00:00.004+03:00

"Nyt ei voi tehdä muuta kuin odotella, että siteet otetaan pois. Entä sen jälkeen? Ehkä Lindy on oikeassa. Ehkä minä tarvitsen etäisyyttä, niin kuin hän sanoo, ja elämä on paljon enemmän kuin yksi rakkaussuhde. Ehkä tämä todella on minulle käännekohta, ja kuuluisuus odottaa. Ehkä hän on oikeassa."
(Kazuo Ishiguro: Yösoittoja, 2011, alkuteos Nocturnes, 2009)

Ikkunalaudalla on Kazuo Ishiguron Me orjat (Edit. Me orvot!!! :D), mutta minä en voi lukea sitä. En halua, että uuden lempikirjailijani tuotanto on liian pian luettu. Tahdon säästää mutta ahmia. Kauhea ristiriita.

Ishiguro on siis paitsi ihana romaanikirjailija, kuten totesin ensin täällä (Ole luonani aina) ja sitten täällä (Pitkän päivän ilta), myös aivan upea novellisti. Yösoittoja-kokoelman 226 sivuun mahtuu viisi (pitkää! hienoa!) novellia, jotka kaikki ovat ihania. Huomaan kuulostavani jo aika maaniselta, juu.

Rauhoitun ja kerron, miksi pidin Yösoitoista.

Siksi, että minusta oli kiva, että kaikki novellit liittyivät musiikkiin. Niissä oli muutakin samaa: paikkoja, henkilöitä ja teemoja. (Niin ja minä en ole mitenkään musiikillinen ihminen, mutta näistä tarinoista nauttiminen ei edellytä sitä!) Novelleista siis syntyi kuitenkin ilmava kokonaisuus, sellainen kaunis kuultokuva, mutta ei itsetarkoituksellisesti tai mitenkään salapoliisityötä vaativasti.

Pidin siitäkin, miten ihmiset puhuivat ja kommunikoivat. Jokainen oli omanlaisensa, mutta silti monessa hahmossa oli humoristista töykeyttä, joka vetosi minuun. Paljon myös jätetään sanomatta, ja siitäkin pidin. Ishiguro ei alleviivaa tarkoitusperiään eikä aliarvioi lukijaansa.

Yksi syistä pitää Yösoitoista oli myös tämä (,-- koska äänessä oli ripaus väsymystä niin kuin kaikilla parhailla amerikkalaisilla laulajilla, siinä oli jopa häivä epävarmuutta, aivan kuin miehellä joka ei ole tottunut tilittämään tuntojaan siihen tapaan. Se on kaikkien suurten laulajien tyyli.):

Niin, kirjailijaneroa jäljitellen minäkin jätän nyt (taas) paljon kertomatta, mutta toki muuallakin Yösoittoja on luettu: Hannan luo tästä, Kirjapedon luo tästä, Anna Elinan luo tästä ja jaanan luo tästä!

Heinäkuun valossa

2011-07-26T21:30:00.000+03:00

Näihin hiljaisiin päiviin, heinäkuun valoon on mahtunut kylmää ja lämmintä, iloista ja surullista, kiireistä ja hiljaista. Mansikoita kilokaupalla, uudelleen-tavattuja ihmisiä yllättävän monta, kirjoja kolme ja puoli.

Olen ollut mielessäni menneissä ja sitten kuitenkin jo vähän pakannut syyslaukkua sitä uutta varten, mietiskellyt tätä b-asiaakin: että onko aikaa ja mitä kaikkea kaipaan jos en ole enää tämä täällä ja onko hyvä, että ihan koko elämä muuttuu vai pitäisikö säilyttää tämä Ilselä kuitenkin. En tiedä vielä. (Onko sinulla toiveita? Mistä täällä pidät? Mitä sinä jäät kaipaamaan, jos? Kysyn, koska jokainen postaukseni on tietysti lukijoille tehty, vaikka mukana on paljon omakseni ja oman muistini turvaksi tallennettua. Jos suinkin ehdit, vastaa tähän, ihan oikeasti. Se on tärkeää.)

Tulevan lisäksi tässä on tämä hetki nyt. Minäpä kerron: Eräs kirje meni perille ja teki sen mitä toivoinkin, kirjassa Fredrikaa heikottaa, järven väri on valkoinen ja harmaa, kuikka huutaa pellolla, horsma taipuu, yläkerrassa nukkuu lapsi. Tässä on hyvä.

Hiljaisuus jatkuu

2011-07-25T22:06:00.000+03:00

Ei uutisia. Tällä hetkellä hiljaisuus johtuu Sonerasta, kestosta ei tietoa.

Kuva on ladattu Bloggeriin joskus aiemmin mutta sopii kyllä näihin viime aikojenkin tunnelmiin. Voi hyvin, rakas lukija!

Heipat!

2011-07-21T10:18:00.000+03:00

Nyt katkesi yhteys: ei toimi enää muu kuin puhelin. En tiedä, kauanko tässä kestää ja voiko korjata vai pitääkö ostaa uusi, joten toistaiseksi toivotan onnen aamuja, iloisia päiviä ja hyvää heinäkuuta!

Heipat!

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

2011-07-20T07:05:00.003+03:00

"Joitain ihmisiä määrittää heidän työnsä, vahinko, jonka he saavat aikaan, heidän lapsensa, perinnöt, joita he kokoavat, heidän tapansa katsoa maailmaa tai tapa, jolla he huijaavat maailman näkemään itsensä jonain muuna kuin mitä he todella ovat. Vincent Ettrich ei olisi pannut pahakseen, jos joku olisi sanonut, että häntä määrittivät naiset, jotka hän oli tuntenut ja joita hän oli toisinaan rakastanut elämänsä aikana."
(Jonathan Carroll: Valkoiset omenat, 2006, alkuteos White Apples, 2002)

Minä rakastin Jonathan Carrollin Naurujen maata, se sanottakoon aluksi. Siinä kirjassa on niin upea yllätys, että lukija ei melkein usko silmiään. Valkoisissa omenoissa lukija yllätetään kerta toisensa jälkeen, melkein joka toisella sivulla.

Yllätetyksi tuleminen ei haittaa, päinvastoin. Ihan kiinnostavaksihan käy seurata, mitä vielä voi tulla vastaan, ja jos kestää vielä puheet toisista ulottuvuuksista, yliluonnolliset teoriat siitä, muuttaako ihminen menneisyyttä vai toisin päin ja vielä maanosan läpi laukkaavat koirat ja vähän muutkin fantasiaan viittaavat eläimet, voi keskittyä nauttimaan Carrollin luomista hahmoista ja antaa tarinan viedä.

Tarinan lähtökohta on nimittäin kiinnostava: Vincent Ettrich kuolee ja palaa taas eläväksi mutta ei tiedä miksi eikä muista miten. Hän on mies, joka on päättänyt lukea joka vuosi viisi klassikkoromaania (ooh!) ja joka osaa lukea myös naisia - ja onkin käyttänyt tätä taitoaan sekä omaksi edukseen että naisten iloksi koko elämänsä ajan. Ettrich on osin karseasta luonteestaan huolimatta varsin rakastettava hahmo, ja varsinkin sen jälkeen kun hänen elämänsä suuri rakkaus tulee mukaan tarinaan, miehestä tulee suorastaan sympaattinen.

Vaikka suuresti arvostamani blogikollega, suloinen linnea tuo esille Carroll-rakkautensa esimerkiksi täällä (tule nyt kiireesti puolustamaan tätä herraa, jolta olet saanut signeeratun lautasliinankin! :)), minun on pakko myöntää, että helteestä huolimatta en kovin paljon Valkoisille omenoille lämmennyt. Neil Gaiman on yksi niistä henkilöistä, joille Carroll kirjansa omistaa, ja jo tämä sai kyllä epäilykseni heräämään. Voi minua. Olen selvästi liian ~~vanha~~ ei kun ~~tylsä~~ tai ehkä paremminkin Toivo Pekkasen tarpeessa. Tai Joel Lehtosen, hahaa!

- -

PS. Jos haluat tietää enemmän, lue vaikka tämä Penjamin arvio.

Kipeitä nalleja

2011-07-19T07:00:00.001+03:00

Voi että. Nalletkin sairastuivat. Täytyy mittailla kuumetta korvista ja juottaa mehua.

Me yritetään siis viihtyä sisällä.

Onneksi konstit on monet!

Toivotut löydöt

2011-07-18T07:47:00.000+03:00

Jos kirpparilla tulee vastaan villapuku lapselleni ensi talveksi, poimi talteen, sanoin ystävälle.

Hesarissa oli mansikka-suklaamousseleivosten ohje, minulla ei niitä varten tarvittavia tarteletti-vuokia.

Menin kirpputorille. Tulin kotiin villapuvun ja vuokien kanssa.

Ohje oli hyvä, ja taikina toimi silikonisissa muffinssivuoissakin. Joinakin päivinä kaikki onnistuu. Viisiminuuttinen vaipattomuuskin!

Hyvää, toimivaa viikkoa sinulle!

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

2011-07-17T14:15:00.001+03:00

"Hänelle oli jo selvinnyt, että amerikkalaisten vanhempien elämä oli yhtä ahdistusta ja että se johtui ylensyönnistä: täysi vatsa antoi amerikkalaisille aikaa hätäillä, oliko heidän lapsellaan se harvinainen sairaus, josta he olivat juuri lukeneet, ja uskotteli heille, että heillä oli oikeus suojella lastaan puutteelta, pettymyksiltä ja epäonnistumisilta. Täysi vatsa antoi amerikkalaisille ylellisen mahdollisuuden kehua itseään hyviksi vanhemmiksi aivan kuin olisi pikemminkin poikkeus kuin sääntö pitää huolta omasta lapsestaan."
(Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana, 2011, alkuteos The Thing Around Your Neck, 2009)

Monesti hotkin novellit liian nopeasti. Nyt keskeytykset, kakkahousut, päiväunien loppumiset olivat paikallaan ja nautin Adichie-annoksia hiljalleen monen päivän aikana. Se oli hyvä. Adichien novellit ovat nimittäin laajoja, upeita tarinoita, joissa kuvataan afrikkalaisia naisia kahden maailman välillä. Pidin siis tästä novellikokoelmasta aivan valtavasti!

Vaikka lentomatka Lagosista Amerikkaan kestää vain kahdeksan tuntia, maailmojen väli on pitempi. Puhelinlinjoilla kaikuu, kun kotimaansa jättäneet soittavat sukulaisilleen. Adichien novelleista muodostuu kokemusten verkko, jossa kaikki liittyy yhteen: joku pääsi collegeen, toinen järjestettiin naimisiin, yksi kirjoittaa ja toinen siivoaa. Jollain on oleskelulupa, toinen hakee turvapaikkaa, eräs tekee taidetta, toinen on menettänyt lapsensa. Adichien naiset ovat eläviä ja jäävät mieleen, ja esimerkiksi Yksityisasia-novellin Chika ja hänen kanssaan mellakkaa paennut hausanainen piirtyivät muistiin tarkasti ja selvästi.

Adichie on kuitenkin muutakin kuin naisten maailman kuvaaja. Hän tuo esille kaaoksen niissä hetkissä, kun pakeneva nainen miettii, pitäisikö hänen pysähtyä ja nostaa syliin yksi niistä hämmentyneen näköisistä lapsista, jotka olivat eksyneet äideistään tungoksessa, tietämättä edes, kuka oli kuka ja ketkä surmasivat keitä. Loikkivan apinan kukkula -novellissa tutkaillaan afrikkalaisuutta kipeällä tavalla, kun eri maista kotoisin olevat kirjailijat kokoontuvat workshopiin ja tulevat määritellyiksi ulkoapäin. Novelleissa on kyse myös rooleista: millainen on oikeanlainen nainen, vaimo ja ihminen, millä tavalla Amerikassa pitää olla, onko Afrikka valmis puhumaan myös homoseksuaalisuudesta?

Kukin meistä haluaa tulla määritellyksi omana itsenään, siitäkin Adichie puhuu. Loistavan Se, mikä kuristi kurkkuasi (ilmeisesti alkuteoksen niminovelli) keskiössä oleva tyttö on kiitollinen, kun hänen valkoihoisen amerikkalaispoikaystävänsä perhe ei tutki häntä kuin eksoottista metsästysmuistoa, kuin norsun syöksyhammasta. Niin: hiiltynyttä lihaa katsomalla ei pysty sanomaan, onko osittain palanut ihminen igbo vai hausa, kristitty vai muslimi.

- -

PS. Kirsi Hietanen vetää janan Adichiesta Jhumpa Lahiriin ansiokkaassa arviossaan, johon pääset tästä!

PS2. Omat arvioni Adichien aiemmin suomennetuista teoksista tässä: Purppuranpunainen hibiskus ja Puolikas keltaista aurinkoa.

Ystävältä opittua

2011-07-16T14:01:00.001+03:00

Parhaat ystävyydet ovat sellaisia, että aina tapaamisen jälkeen ajattelee jotain uutta. On saanut ehkä laajempia näkökulmia omiin juttuihinsa, tullut hyvällä tavalla kyseenalaistetuksi, saanut kurkistaa sellaiseen, jota ei tiennyt olevan. Ja parhaita ystäviä ja heidän kokemustaan, taitojaan ja ajatuksiaan voi aina vain ihailla. Heiltä voi oppia paljon. Yläkuvassa on tällainen ystävä. Nyt alkaa opetus. Hänellä on yllään pilkullinen kylpytakki. Hän sai sen ylioppilaslahjaksi vuonna 1954. Siis 1954. Ja takki on tallessa, käytössä, hyväkuntoinen (ja jopa trendikäs).

Tämä ylempänä oleva kuva jatkaa opetusta: naulakossa roikkuvat kolmilapsisen perheen mökkisaunalimsojen korkit. Kaikki. Korkit. Useilta, useilta kesiltä. Tästä lähtien minä kierrätän kaiken, yritän ainakin, enkä hanki mitään ylimääräistä, ikinä, tai ainakin yritän olla hankkimatta.

Paitsi että yritän hankkia ystäväni kaltaisen asenteen elämää kohtaan.

Keittiössä

2011-07-15T07:44:00.000+03:00

Hän pesee perunat. Maistelee tomaattia. Nuuhkaisee valkosipulia. Osaa avata biojäteastian kannen ja tiputtaa sinne paprikankannat ja porkkananlatvukset. Juoksevan veden kanssa hän viihtyisi vaikka kuinka kauan. Meillä on esiliinat ja musiikkia.

Lopuksi hän auttaa kattamaan pöydän. Tästä tulee hyvä homma. Tämä on jo.

Essi Henriksson: Ilmestys

2011-07-14T09:00:00.000+03:00

"Raskaus on painanut leimansa heidän rintoihinsa ja lanteisiinsa, lasten kantaminen kasvattanut ojentajat, kattiloiden nostelu hauikset. Silti he piirtävät silmiinsä rajat! Vaikka se merkitsisi sitä, että heitä ei saa suudella, punaa ei saa sotkea, kovaksikeitettyyn tukkaan koskea. Nämä naiset ovat niitä - vieraita. Kohtaavat ensin rajansa juoksumatolla tai joogassa ja kihartavat sitten ripsensä ja kuivattavat tukkansa voidakseen edes astua kadulle."
(Essi Henriksson: Ilmestys, 2007)

Paljain käsin -kirjan jälkeen halusin selvittää, mistä näin omaääninen naiskirjailija on kotoisin. Sen vuoksi tartuin Essi Henrikssonin nimellä julkaistuun Ilmestykseen, vaikka kirjastovirkailija olikin liimannut takaliepeeseen sydämen sen merkiksi, että romanttista on. No, ei ole, vaikka kieli soljuu ja on kaunista tässäkin kirjassa.

Yhteistä Paljain käsin -teoksen kanssa on paljon: myös Ilmestys on naisten tarina ja tyttöjen kirja. Se on myös samalla tavalla havainnollinen ja runollinen mutta ei ylly samanlaisiin kielellisiin ylilyönteihin kuin uudempi teos. Ilmestys on kuitenkin pienempi kirja, sekä mittasuhteiltaan että tarinoiltaan, ja siinä istutaan hitusen liian paljon koululuokissa aikuiseen makuun. Erilaista on myös päällekäyvä fyysisyys: toinen päähenkilönaisista on tanssija, ja hänen kauttaan käy ilmi, miten maailma kutistetaan itsensä kokoiseksi silloin, kun ruumis pystyy mihin tahansa. Oma vartalo on työväline, jota syötetään kaurapuurolla, oma kipeä polvi melkein kuin pariskunnan yhteinen polvi.

Jo tässä teoksessa Henrikssonin vahvuus näkyy siinä, miten hiljaisuus on keveää, katse voi olla rikkoutunut lasinkulma ja mielen pohjukassa on lumpeenvarsia. Jo niiden vuoksi kannatti kirja lukea!

Pieni ja hento ote kuvina

2011-07-13T09:00:00.005+03:00

Pidin siitä, mistä kerroit: ihmisestä, joka halusi muistoksi talon

Pidän siitä, miten kerrot asioita, tunteita

Pidän siitä, mitä teet: teet sen kauniisti ja hyvin

Sinä yllätät kaikki, paitsi ne, jotka tietää

Olemisen riemu ei ravistele olkapäitä

Runoilijan kehto ei ole ruusuista tehty koskaan

Hiljaisuuden huntu ei milloinkaan petä kuulijaa

Mikä nämä yhdistää? Rakkaus suureen elämään

David Nicholls: Sinä päivänä

2011-07-12T06:55:00.002+03:00

"38-vuotiaana on naurettavaa olettaa, että laulu tai kirja tai elokuva muuttaisi elämän. Niinpä niin, kaikki särmät olivat hioutuneet pois ja elämän täytti leppoisuuden, tyytyväisyyden ja yllätyksettömyyden taustakohina. Enää ei tulisi hermoja raastavia nousuja ja laskuja. Viiden, kymmenen ja kahdenkymmenen vuoden päästä heillä olisi samat ystävät kuin nytkin. Ei ollut mitään syytä olettaa, että heistä tulisi merkittävästi nykyisiä rikkaampia tai köyhempiä; terveyttäkin riittäisi varmasti vielä joksikin aikaa. He olivat keskikohdassa, keskiluokkaa, keski-ikäisiä; onnellisia siitä etteivät olleet liian onnellisia."
(David Nicholls: Sinä päivänä, 2011, alkuteos One Day, 2009)

Kyllä, en voi kuin antaa anteeksi höpsähtävän kepeyden ja sen, että välillä henkilöistä on vaikea pitää, ja sen ihokarvoja nostattavan pahimmankin: suomentaja on päättänyt, että tässä kirjassa otetaan suihkuja (argh).

Sitä paitsi minä kuulun tietysti niihin ihmisiin, jotka ovat ihailleet James Nesbittin rintakarvoja (siis kaiken muun ohessa) Siinä Sarjassa, jonka kirjoittaja David Nicholls on ollut, eli lähtökohdat kirjasta pitämiseen ovat erinomaiset muutenkin.

Nichollsin kirja on nimittäin ihana monesta syystä: dialogi on kaikkinensa mainiota, kuitenkin henkilöihin kiintyy, rakenteen idea on mahtavan hyvä (parikymppisinä tavanneiden Emman ja Dexterin vaiheita seurataan kahdenkymmenen vuoden ajan aina samana päivämääränä) ja koko kirja tavoittaa jotain olennaista myös minun elämästäni. Minä tiedän kyllä, millaista on tuntea juomavesiautomaattikateutta, koska omat työpaikkani ovat olleet aina enemmän tai vähemmän ankeita, ja ymmärrän hyvin, miten potpourrin ostamisen harkitseminen liittyy ihan selvästi tiettyyn elämänvaiheeseen - siihen samaan, jossa heitetään pois hiusdonitsit ja hankitaan pressopannu. Ja tietysti: minäkin muistan ne hetket, joissa humisi ihana hämmennys - voi kyllä!

Muutkin vaikuttavat olevan tähän kirjaan ihastuneita, niin kuin teoksen oivaltavasti sukupolviromaaniksi määritellyt anni.m ja älykkäästi kirjoitetusta viihteellisestä tarinasta puhuva Susa ja oikean elämän ystäväni, ihana A (terkkuja tai paremminkin baci!).

- -

Edit. David Nichollsin blogiin tästä! Siellä on Emman miksauksiakin... ja aivan sympaattisen oloinen kirjailija!

Kotiäidin karkkitesti (40) vesillä

2011-07-11T09:00:00.002+03:00

Karkkitestitoimikunta huolehtii velvollisuuksistaan yhtä lailla maalla, merellä kuin ilmassakin. Tällä kertaa liikuimme vetten päällä ja vahingosta viisastuneena retkieväänä ei ollut suklaata!

Tutkittu: Fazer Moomin Makeissekoitus
Pakkaus: Pieniin kuluttajiin vetoava pussi: Pikku Myy nauraa kukkia nuuskivalle Niiskuneidille. Väri on sukupuolineutraalisti keltainen, joten naispuolisia satuhahmoja karttavat pojatkin voivat hyvin valita tämän karkkipäivänään.
Sisältö: Sata grammaa eri makuisia hedelmäviinikumeja, mutta ei sellaisia kiiltäviä vaan hyviä.

Plussaa: En tiedä, miksi kuvittelin, että tässä on vain luontaisia väriaineita, ja pussin kulma on repäistessä kadonnut jonnekin - en siis tiedä, onko asia niin. Ainesosaluettelossa on e-koodeja ihan kivasti, mutta niistä huolimatta löysin helposti lempimakuni, joka oli vihreä granaattiomena (!). Pussissa on sen lisäksi satuhahmojen muotoisia mansikka-, appelsiini- ja päärynäkarkkeja sekä mustia miedon lakun makuisia nameja.

Miinusta: Lapsi osaa jo sanoa karkkihyllyllä anna, anna! Keneen lie tullut. Pöh. :(

Ota jo se

2011-07-10T08:02:00.000+03:00

Lähdettiin veneretkelle. Hän kantoi oman pelastusliivinsä rantaan. Moottorikin käynnistyi, se uusi.

Minulla on jo varmaan kuudetta kesää samat sandaalit. Jos joku tietää, mistä tuollaisia Puman varvassantsuja saa ostaa, kerro. Oli muuten aika ihana retki meillä, koirakin osaa olla suht hyvin veneessä.

Niin. Olen hyvin tietoinen, että minun kanssani ei ihan aina ole helppoa. Suloista sunnuntaita sinulle!

Lopuksi sanasto

2011-07-09T12:46:00.001+03:00

On juuri se aika että saa

ostaa ensimmäiset pelastusliivit
selvittää, miten Emmalle ja Dexterille käy
mansikoita joka päivä
sanoa naapurin tytöille, että nyt on liian kuuma viedä meidän koiraa ulos
unohtaa silityshommat

ja

paahtua!!! Ihanaa!

- -

Kuvissa ollaan vielä kesäretkellä. Sanasto:
pappa = pappa
phappa = traktori tai muu liikkuva kone
baabba = Maisa-kirja
baa = istua alas, maahan
ba = imuri

Näillähän pääsee jo aika pitkälle.

Edit. Lisäys sanastoon:
baappa = vaippa
baapa = varpaat
papa = napa
papo = mopo
baba = muurahainen, kärpänen tms.

Aika helppoa! :)

Juhani Brander: Nekrologeja

2011-07-08T09:00:00.009+03:00

"Kiekko loppui kuin seinään, mitä leijonat edellä, sitä junnuvanhemmat perässä. Pojat pakotettiin särkemään rakkaat mailansa ja käymään Melleriin, Turkkaan ja Sarkiaan käsiksi. Tytöt ihmettelivät oven avaamisia, klassisia sitaatteja, omasta äänestä liikuttumista, hellää oraalisuutta, yhteisten hetkien vaalintaa, brutaalin väkivallan ihannoinnin loppumista, armeijan ja poliisin pilkkaa, fetasalaattia, korkeaa otsaa, samettipikkutakkeja ja yleistä syvällisyyttä."
(Juhani Bander: Nekrologeja, 2010)

Näin käy, kun kesken lätkämatsin kiekkoilijat alkavat lukea runoja! Kirjansa etuliepeen kuvassa Juhani Branderilla on löysätty solmio ja silmissä passikuvaankin kelpaavaa piilohymyä, ja hän ilmoittaa yhdeksi harrastuksekseen naiset. Ohhoh! Jo tässä lienee riittävän monta syytä tutustua vähän tuotantoonkin.

Kutsumus my ass, miettii pappi, eikä muutakaan pyhänä pidettyä jätetä rauhaan. Branderin kirja on erikoisten muistokirjoitusten kokoelma, jossa elämään jääneet muistelevat kuolleita persoonalliseen tapaan. Huumori on sysimustaa ja tuo mieleen Hotakaisen parhaimmillaan: on kyliä, joissa on puolueen oma hautausmaa ja syytä äänestää, niin kuin on aina äänestetty, ja kolmen Paolo Coelhon lukeminen vie ihmisen täyteen ymmärrykseen ja suureen valaistumisen tilaan. Kyllä, minua nauratti, niiden yksien päiväunien ajan, jotka tämä kirja kesti.

- -

Oho, Markku Soikkeli on lainannut Turun Sanomissa samaa kohtaa kuin minä. Hän myös piirtää jonkinlaista janaa Petri Tammisen Elämistä Branderiin, mutta minä nostan vielä kerran esille samaa lajityyppiä hyödyntävän Hannu Luntialan In memoriamin, jota olen moneen kertaan täälläkin kehunut. Lukekaa se!

Kahdet kympit

2011-07-07T13:12:00.001+03:00

"Niin kauan kuin ihmisellä on oma itsensä, tarvitsee hän vain muutamia harvoja ystäviä, muutamia harvoja, hyvin harvoja kirjoja ja koiran", kirjoittaa Axel Munthe Huvila meren rannalla -teoksessaan. Lukumaanisen kirjabloggaajan on vaikea valita sadoista ihanista harvojen kirjojen Top (noin)Kymppiä, mutta kiitos Katjan ja Amman, nyt oli taas pakko. Olen aiemminkin listannut joitain oman hyllyni tärkeimpiä täällä, mutta nyt päätin raottaa teille kirjallisten lukupäiväkirjojeni sivuja ajalta e.b. eli ennen blogia. Kaikkien allalistattujen kirjojen vieressä oli päiväkirjassa pieni tähti, joka tarkoittaa sitä, että lukuhetkellään ne ovat tehneet valtaisan vaikutuksen. Hui, alkoi juuri tuntua kovin paljastavaiselta tämä oloni!

Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja (voi kyllä)
Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (vaikka epäilen, että sanoisin tätä (vain!) lukuromaaniksi nykyään, hahaa!)
Jayne Anne Phillips: Kiuru ja termiitti (The Kirja, yksi niistä suurista)
Margaret Atwood: Oryx ja Crake (kuin myös)
Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö (ja voi veikkoset, näitähän nämä ovat kaikki)
Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen (rakastin tätä!)
James Salter: Kiitävät vuodet (aivan upea)
Jeffrey Eugenides: Middlesex (vähän eri tavalla upea!)
Hannu Väisänen: Vanikan palat (suomalainen, kaunis, surullinen, ihana, herkkä... oi!)
Yann Martel: Piin elämä (yksi Elämän Kirjoista)
Italo Calvino: Koko kosmokomiikka (jotta listalla olisi jotain hauskaakin mutta silti suurta)
Eric-Emmanuel Schmidt: Oscar ja Roosamamma (oi ja nyyh)
Lars Saabye Christensen: Velipuoli (voi niitä vintillä kuivuvia pyykkejä ja suurta sukutarinaa, pidin hirveästi!)

Samaan haasteeseen kuului myös paljastaa kymmenen tärkeintä kosmetiikkatuotettaan - kyllä niitäkin tarvitaan, vaikka Axel Munthe ei sitä tiennytkään. Menee entistäkin intiimimmäksi, hui.

Clarins Hydra Quench -rasva (täydellistä!)
Clarins Intense Bronze Self Tanning Tint (miinus viisi vuotta, sanoi sisko seuraavana aamuna tätä kokeiltuaan - tässä on hehkeyteni (hah) salaisuus! Suomesta tätä ei saa mistään, mutta Feel Unique -nettikaupasta saa!)
Lumene Beauty Base silmämeikin pohjustusvoide (ilman tätä kaikki on turhaa)
Bevita R -huulivoide (apteekista, punia en oikein osaa käyttää, joten käytän tätä, koostumus on paras kaikista - vaikka ikuisesti kaipaankin Mirame Star Gloss -huulirasvaa... se oli ykköstuote vuosia!)
Biotherm Eau Pure Vivifying Perfumed Body Milk (tämä korvaa hajuveden, joita en migreenitaipumukseni takia pysty käyttämään, mutta silloin kun vielä pystyin, tykkäsin sellaisista Estee Lauderin White Linenin tyyppisistä)
Clarins Hydra Quench Intensive Serum (pelastaa talvisin)
Sebamed-pesuneste (perhe käyttää litrakaupalla vuosittain, käy kaikkeen)
Bare Minerals -meikit (siis Mineral Veil ja Summer Bisque käytössä nyt)
ja sokerina pohjalla Chanelin ihanan vaaleanpunainen ja arkeen ylellisyyttä tuova kynsilakanpoistoaine, mutta sitä en kyllä ole käyttänyt puoleentoista vuoteen, kun en ole joutanut kynsiä lakkailemaan. Minusta tuote on hintansa väärti, jos se ilahduttaa joka kerta, kun avaa kylpyhuoneen kaapin oven. Tämä on!

Kuten ehkä huomaatte, kosmetiikan puolella on yhdeksän nimeä ja kirjojen 13, mutta ehkä se kertoo minusta juuri sitä, mitä haluankin.

Olisin hurjan kiinnostunut kuulemaan, mitä himalainen, Kirjailijatar, Violet, Karoliina ja Jonna tähän vastaisivat - listatkaas siis kymmenen tärkeintä näiltä tärkeiltä ;) elämänalueilta!

Kathryn Stockett: Piiat

2011-07-05T10:31:00.000+03:00

"Silitän sen tukkaa uudestaan ja uudestaan kunnes se melkein kehrää tuntiessaan rakkauden, jota kädestäni säteilee. Ja minä ajattelen kaikkia ystäviäni, mitä
kaikkea ne ovat tehneet puolestani. Mitä kaikkea ne tekee joka päivä sen valkoisen naisen puolesta, jonka kotiapulaisia ne on. Ajattelen tuskaa Minnyn äänessä. Treelorea kuolleena maassa. Minä katson Typykkää ja tiedän sisimmässäni, etten voi estää sitä kasvamasta äitinsä kaltaiseksi. Ja kaikki tämä yhdessä painaa harteitani. Suljen silmäni ja luen Isämeidän mielessäni. Mutta se ei saa minua tuntemaan oloani paremmaksi.
Luoja minua auttakoon, mutta jotakin pitää myös tehdä."
(Kathryn Stockett: Piiat, 2010, alkuteos The Help, 2009)

Jackson, Mississippi, 1960-luku. Kennedy murhataan, Naisyhdistys kerää rahaa Afrikan nälkäisille lapsille, Sieppari ruispellossa on kielletty kirja, rotuerottelun mahdollistavat Jim Crow -lait ovat voimassa.Valkoisten naisten ja heidän kotejaan ja perheitään hoitaneiden mustien naisten tarinat laskostuvat auki kuin pehmeiksi kuluneet lakanat Kathryn Stockettin kirjassa, jonka koskettavin kohta on se, miten Aibileen vaihtaa työpaikkaa silloin, kun hänen vauvasta asti hoitamansa valkoiset lapset ovat kasvaneet liian isoiksi ollakseen värisokeita.

Kielen tasolla näkyvät luokkaerot kääntyvät aika vaikeasti suomeksi, ja ainakin minusta värillisten kotiapulaisten "mä"-puhe tuntui aluksi kömpelöltä ja alentavaltakin, varsinkin Aibileenin kohdalla, joka on kirjallisista kyvyistään kuuluisa. Eniten pidin kuitenkin siitä, miten naisten välistä ystävyyttä kuvataan - koko kirja oikeastaan pohtii ystävyyden olemusta ja sen syntyä. Se, jota alkuun luulet ystäväksesi, ei ehkä sellainen olekaan, ja lämpimimmät tunteet voivatkin olla niiden välillä, joista sitä ei uskoisi.

Ehkä mieleenjäävintä kuitenkin oli se, miten Stockett tuo esille merkitykselliset säröt ja kyseenalaistaa "ikiaikaisia" totuuksia - kun tämän kirjan lukee, on helpompi muistaa, että suurimmalla osalla asioista, totuuksista ja olosuhteista on aina toinen puoli. Virallisen hegemonian taustalla on aina niitä, jotka ajattelevat toisin.

Tästä kirjasta on kirjoitettu paljon ja moniaalla, ja enimmäkseen teos vaikuttaa saaneen ihailua osakseen. Linkitän tähän kuitenkin vain Sinisen linnan emännän ansiokkaan ja oivaltavan vertailun Walkerin Häivähdys purppuraa -kirjaan. Käy nauttimassa siitä!

Ja sitten: Vaikka arvaan hämmentäväni jo kiehumaisillaan olevaa kattilaa (olen siis lukenut teitä muita, vaikka en pääsekään puhelimella kommentoimaan ja nytkin kirjoitan tätä pikavauhtia isän koneella lapsen mummilassa), väitän, että Piiat on rankasta aiheestaan huolimatta (vain!) "lukuromaani" helppoudessaan ja viihdyttävyydessään. Vetäisin linjan lukuromaanin ja Kirjan välillä siihen, että lukuromaanin voisin antaa luettavaksi hänellekin, joka ei juuri lue. Huuh, kiehuuko jo jossain? :)

Kotiäidin karkkitesti 39

2011-07-03T09:00:00.005+03:00

Kuten kesäretkijutusta ehkä näitte, olen kotoisin sellaisesta paikasta, jonka nimi alkaa Mustikalla. En siis luonnollisestikaan voi mitään sille, että hieman lakkoa suunnitelleen ja herkutonta heinäkuuta henkisesti (!) aloitelleen kotiäidin oli suorastaan pakko maistaa Maraboun uutuutta.

Tutkittu: Marabou Sensation Blueberry&Milk
Sisältö: 142 grammaa "Marabou-maitosuklaata pehmeällä maitotäytteellä ja täyteläisellä mustikkakastikkeella", ooh.
Pakkaus: Tekijänsä näköinen. Mustikat kuvassa niin isoja, että taitavat olla pensaista peräisin.

Miinusta: Hieman suttuisaa syötävää. Mustikkaliejut valuivat ulos. Ei sovellu evääksi rannalle tai muihin hellehommiin.

Plussaa: Mustikkasose maistuu ihan oikealta marjalta, ja minähän olen kaikenlaisten kräämien ystävä! Pakkauksen vasemmassa alareunassa on vihreän sammakon kuva: suklaa on siis jotenkin sademetsäystävällistä. Aivanhan tässä tekee ympäristöteon kun tätä syö, siis!

Kaikenlaista!

2011-07-02T13:19:00.000+03:00

Kesäretkillä tapaa kaikenlaista: Minä näin tien ylittävän trapetsioravan ja mies sellaisen, joka ui koskessa. Sitten tapasin aidon newyorkilaisen ja puhuin amerikkaa. Ostelin kenkiä. Kylillä nähtiin tuttuja äitejä. Kylässä kävi Makedoniassa lomaillut ystävä. Kohta tulee pappa! Onpa tässä kaikenlaista! Hyvä!

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

2011-07-01T07:17:00.001+03:00

"Maustehyllystä löytyy samppanjalasi, josta on hörpätty vain kerran kaksi. Toinen on unohtunut pianon päälle, kolmas lattialle.
Kerään laseja.
Ajattelen, että lapseni on olemassa.
Yritän löytää sanoja tälle, turhaan. Osaan kuvata tapahtumat, tunteet ovat liian suuria.
Yritän, näin:
En ole koskaan ollut onnellisempi ja pelokkaampi.
Mietin hetken, onko väite varmasti tosi.
Mikään ei ole koskaan ollut todempi."
(Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka, 2011)

Niinkin voi tulla äidiksi: kesken bussimatkan, ruskeassa mekossa, tukka poninhännällä, Kate Bushia kuunnellen. Tai vaihtoehtoisesti: vuosien toivon ja epätoivon, paperinippujen ja virkailijan tapaamisten, hiljaisten iltojen ja surullisten aamujen jälkeen. Tai jopa: hotellin kabinetissa, jossa hymyilevä hoitaja ojentaa ensimmäisen kerran lapsen siihen syliin, johon hän kuuluu.

Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka on kipeän avoin, karhean rehellinen ja suorastaan vereslihainen tarina yhden perheen adoptiosta. Kirja on blogiteksteihin pohjautuva päiväkirjamainen dokumentti kansainvälisen adoption kiemuroista, mutta se on myös ehdottoman kaunokirjallinen kuvaus monille tutuista tunteista.

Millaista on marssia leluosastolle ostamaan jotain omalle lapselleen, jota ei vielä ole - ja jonka kotiintulovuosikin on vielä arvoitus. Miten haurasta on se onni, joka pienen pyykin mukana ripustetaan kuivumaan silloin, kun lapsen kokoa ei vielä tiedä. Miten pienelle kootaan kirjahylly ja kuvitellaan, kuinka loikoillaan lukemassa yhdessä, sitten kun.

Perheen odotus pitkittyy, venyy ja koettelee. Siitä, kun tuleva äiti eräänä alkupään keväänä toteaa, että tässä nyt minuna pitäisi sinnitellä, vie vielä vuosia, ennen kuin kotiin tulee lapsi, joka alkaa nauraa nähdessään kissan. Pihlajaniemi purkaa hyvin paitsi turhautumistaan prosessiin, myös monia sekä adoptioon että biologiseen lapsettomuuteen liittyviä asenteita ja ennakkoluuloja. Kun lyhyehköön muotoon ja päiväkirjamaisuuteen tottuu, voi elää Annan ja puolison mukana Adoptiomatkaa. Ja ilman kyyneleitä se lienee mahdotonta.

- -

PS. Kirjasta kiitos Tammelle! Toivon todellakin, että teos ei huku heinäkuun helteisiin vaan saa runsaasti lukijoita. Se ansaitsee ne!

PS2. eli Edit. Kirjailijan blogiin tästä!

Kesäretki kotikonnuille

2011-06-29T08:18:00.000+03:00

Kiitos retkiseurasta, leinikeistä, saunasta, kastelukannusta, jäätelöistä, mönkijöistä ja traktoreista, ja muustakin!

Miete in action

2011-06-28T07:22:00.000+03:00

Talvella sain suunnitella Ramsignin emaloidun kyltin voitettuani Vihreän talon arpajaisissa. Kyltistä tuli niin hieno, että piti maalata ovi.

Sävyn nimi on Miete.
Se oli lähellä maalaushetken taivasta.

Ja koko projekti, voi sentään. Minulle melkein riittää se, että saan vetää jalkaani remonttifarkut (joka toinen vuosi ne mahtuvat, hah) ja aloittaa uuden maalarinteippirullan, nuuskia uutta maalipurkkia, muistaa taas, että minä olen tämä, tämäkin. Oi onnea!

Kiitos ja onnea!

2011-06-27T07:18:00.000+03:00

Neljännensadannen postauksen kunniaksi oli sangen mukavaa kuulla teistä, kiitos! Ajattelinkin, että seitsemän sanan määritelmä on hauska, mutta armaat lukijanihan yltyivät ihan upeisiin itsensäselityksiin.

Norjalaisen herkkupalkinnon voittaja valittiin umpimähkäisesti niin, että pyysin murua sanomaan jonkin numeron yhden ja 46:n välillä, ja onni suosi Booksya, joka on omien sanojensa mukaan "helposti innostuva, monisanainen ja idealistinen teinityttöjen lukutoukkaäiti"! Onnea!

Lähetätkö osoitteesi sähköpostiini, niin paketti lähtee sinulle!

Kiitos jokaiselle teistä. Olette ilo, tänäänkin!

Kotiäidin karkkitesti kesäyössä (38)

2011-06-26T13:35:00.001+03:00

Yksinaisinen karkkitestitoimikunta on ollut vähän hiljainen viime aikoina. Täällä on syöty norjalaisia suklaita, joista en viitsi enempiä kertoa, ettei teitä harmita. Joku onnekas voittaa huomisaamuna kuitenkin muutaman levyn annoksen!

Asiaan. Tällä tontilla oli eilen varsin touhukas päivä: maalausprojekti (ihana, ihana!) tuli päätökseen, pihaa kunnostettiin, varasto siivottiin, auto imuroitiin. Eikä nähty kuin yksi myyrä. Muiden jo nukkuessa kotiäidin kesäyön onni oli tietysti Kesäkirjassa (Sophia pelkää vieläkin syvissä vesissä uimista) ja Pandan uudessa toffeekarkkipussissa.

Tutkittu: Panda Toffeemix: suklaaherkku, lakritsijekku, toffeenekku
Pakkaus: Ruskea, ekomuovisen näköinen pussi. Sisällä kolmenlaisia toffeenamuja, joita tuplakääreistä irrotellessa oli vähällä mennä hermo. Onneksi kesäöinä on aikaa.
Sisältö: Lakritsi-, kaakao- ja kermatoffeesekoitus. Namut olivat aika pieniä. Minusta. (Olivat ne, verrattuna vaikka niihin vihreisiin luokkaretkitoffeisiin, tiedätte varmaan, mitä tarkoitan?)

Plussaa: Toffeekarkkeja on aika vähän tarjolla, siksi jokainen uutuus on otettava avosylin vastaan. Ja lakutoffee on tosi hyvää, kaakaotoffeet jätin miehelle.
Miinusta: Ei näitä Vaajakoskella ole tehty vaan As Kalev Chocolate Factoryssä Virossa. Höh. Miinusta myös pakkauksen epäekologisuudesta. Roskaa tuli hirveästi.

Muuta: Varottava papereiden rapinaa toisten nukkuessa.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

2011-06-25T08:07:00.007+03:00

"Minun oli muutettava pois asunnosta koska siellä oleminen teki kipeää. Huoneet ja kalusteet, kadulta kuuluvat äänet, työhuoneeseeni paistava valo, hammasharjat pienellä lasihyllyllä, makuuhuoneen komero, jonka ovesta puuttui nuppi, olivat kuin luu jota kolotti, nivel tai kylkiluu tai nikama yhteisten muistojen rinnakkaisanatomiassa, ja joka ainut tuttu esine, ajan mittaan kasaantuneista merkityksistä raskas kapistus, tuntui painona minun omassa ruumiissani enkä minä mitenkään jaksanut."
(Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä, 2011, alkuteos The Summer Without Men, 2011)

Tehtäköön heti aluksi selväksi, että olen puolueellinen lukija, koska rakastan Siri Hustvedtia. Vapisevan naisenkin olen jo antanut hänelle anteeksi, koska se oli tavallaan johdatusta Kesään ilman miehiä.

Mian mies on päättänyt pitää pitkästä liitostaan paussin nuoren kollegansa kanssa. Se aiheuttaa ensin hermoromahduksen ja sitten maisemanvaihdoksen, jonka aikana Mia käy läpi elämäänsä, kaipaa ja toipuu, elää ja kokeilee uuttakin. Hustvedtin nerous on siinä, että vaikka koko kirja on tavallaan kerronnallinen kokeilu ajatuksenvirtoineen, itsetietoisine ja älyllisine kertojineen ja rakenteeltaankin, teos on silti juonellinen, lämmin ja hauskakin surullisuudestaan huolimatta.

Eniten pidin siitä, miten naiseuden eri iät (tyttö, teini, nuori äiti, 55-vuotias ja hänen äitinsä ystävättärineen) tulivat esille.

Tai ehkä siitä, miten kauniisti ja fyysisesti yhdessä vanhenemista kuvattiin.

Tai Mian ja Boriksen kirjeenvaihdosta.

Salahuveista.

Teinien kajaleista ja kälätyksestä.

Mian ja hänen terapeuttinsa puhelinkeskusteluista. Siitä miten elämän roolit alkavat avautua Mialle.

Ehkä kaikkein eniten pidin kuitenkin Mian siteeraamasta Ron Padgettin runosta Haiku, jolle ei enää vanhana voi nauraa: "Se meni nopeasti./ Tarkoitan elämä."

Ei kun nyt tiedän: kaikkein eniten pidän siitä, että Hustvedt voi samalla sivulla puhua äidistä, joka silittää tyttärensä selkää, ja Antigonesta. Teinityttöjen ja -poikien kohtaamisesta ja Kierkegaardista. Kiusaamisesta ja populaarisosiologisesta diskurssista. Vau! Myös keskinkertainen lukija tuntee itsensä kovin älylliseksi vietettyään Kesän ilman miehiä.

- -

Muualla tästä:

Leena Lumi, Kirsin kirjanurkka, Lumiomenan Katja ja alkukielellä linnea!

PS. Te, jotka olette lukeneet tämän jo: luin viimeisen sanan i:n ensin ä:ksi! Ajatella. Ihan eri lopetukset yhtä kirjainta vaihtamalla!

Juhannusheilajono

2011-06-24T08:06:00.000+03:00

Blogiseksikäs (hah) kirjanystävä tässä huomenta. On muuten ruuhkaa meikäläisen juhannusheilajonossa: Ihan edessa on Günter Grass, mutta ei meistä taida tulla mitään. Sitten siellä klassikkokaipuuseen vastaamassa murahtelee myös tuuheakulmainen Salman Rushdie, ja hänen takanaan hymyilee ja viisaita ajattelee Olli Jalonen, sellainen vähän nuorempi hän. Ja jostain tuli myös Antti Hyry, tiiliä käsissään.

Enpä tiedä. Aika pölyistä sellainen rakentelu näin pyhinä.

Koska joku muukin on joskus viettänyt Kesän ilman miehiä (siitä huomenna!), minä taidan vetäytyä luodolle Sophian ja hänen isoäitinsä kanssa, kuten aina tähän aikaan.

Hyvää juhannusta!

Myöhäinen kiitos

2011-06-23T09:00:00.009+03:00

Kiireisen toukokuun yksi ilonaihe oli kivan Versatile Blogger -palkinnon ja vain hieman ylimitoitettujen kehujen (heh) saaminen suloiselta Saralta PS. Rakastan kirjoja -blogista. Kiitos! Olen nyt kuukauden päivät pohtinut, mitkä seitsemän asiaa paljastaisin itsestäni (no enkä), kuten palkinnon luonteeseen kuuluu, joten tässä näitä. :)

(Haluaisin muuten ojentaa palkinnon karkitonta kesäkuuta (kauheaa!) viettävälle Rillirouskulle Kotipalapeli-blogiin, mutta viimeistelen tätä puhelimella enkä osaa linkittää!)

1. Selvisin voittajana siskon kanssa Norjassa pidetyistä Arvostele mun illallinen -kekkereistä. Potin räjäytti jälkiruokana tarjoilemani trifle, jossa oli pohjalla suklaacookiemuruja, sitten suklaamoussea ja sen päällä mansikka-vaniljavaahtoa. Täytyy kyllä myöntää, että myös siskon ruoat olivat erinomaisia!

2. Taidan säilyttää Nadjushka-nimisen uimapukuni muistona tyylitajun horjumisesta. Ostin nimittäin vihdoin uuden.

3. Olen aloittamassa projektia, johon liittyy Miete-niminen maali. Se on hyvin lähellä sitä harmaaseen taitettua lemmikinsinistä, jota mielessäni kuvittelin... Enemmän sitten, jos jotain valmista syntyy.

4. Jostain syystä lapsen Puppe- ja Maisa-kirjojen joukossa ja siis tuvan lattialla pyörimässä on koko ajan Aristoteleen Runousoppi. Nuorna vitsa väännettävä, vai miten se meni.

5. Yritin löytää (ja sitten ottaakin) uuden kuvan itsestäni FB:tä varten. En tajua, miksi meidän kamerassa ei ole yhtään hyvää kuvaa minusta. Peilin perusteella olen ihan ok, muistikortilla en. Käsittämätön yhtälö.

6. Kun olin pieni, minulla oli liuta mielikuvituskavereita. Tavallaan te blogikamut jatkatte tätä samaa: jossain te olette, vaikken teitä koskaan näekään. :)

7. Tänäänkin tykkään syreeneistä, kesäajatuksista, vesien liikkeistä, uusien kirjojen avaamattomista sivuista, pienistä varpaista käsivarteni päällä, siitä tunteesta, kun avaa ulko-oven ja tietää, että tästä päivästä tulee lämmin ja hyvä.

Sellaista sinullekin!

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

2011-06-22T08:00:00.003+03:00

"Suuret hovimestarit ovat suuria, koska heillä on kyky täyttää ja säilyttää ammattiroolinsa aina; heitä eivät ulkonaiset tapahtumat järkytä, olivatpa ne sitten kuinka yllättäviä, hälyttäviä ja vaikeita tahansa. He kantavat ammattiosaansa niin kuin säädyllinen herrasmies pukuaan; he eivät anna huligaanien eivätkä olosuhteiden repiä sitä yltään muiden nähden; he heittävät sen yltään silloin ja vain silloin kun itse niin tahtovat, ja se tapahtuu poikkeuksetta vain omassa täydellisessä yksinäisyydessä. Kuten jo sanoin, sitä on arvokkuus."
(Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta, alkuteos The Remains of the Day, 1989)

Koneen ääressä värjöttelevä kirjabloggaaja aikoo nyt ampua kovilla muutaman uutuuspettymyksen jälkeen. Palatkaamme sinne, missä ruokalistaa lukiessaan tietää, mitä saa, ja haarukkaan on helppo poimia juuri niitä makuja, joista itse pitää. Siis vanhoihin kirjoihin. Jopa klassikoihin.

Ensimmäisensä lukuvuoroon pääsi kirjastossa kellastunut Pitkän päivän ilta, jolta uutena Ishiguro-fanina (ja Booker-palkinnosta tietoisena) odotin suuria. Enkä turhaan. Tapahtumat ovat pieniä ja koko tarina melkein olematon: entisaikojen hovimestarisuuruus ajelee uuden isäntänsä Fordilla pitkin Englannin maaseutua ja muistelee uraansa sekä vähän erästä neiti Kentoniakin. Siinä kaikki, mutta:

Ishiguro on mestari ja nero. Hän tekee hovimestaristaan elävän esimerkin siitä, mihin kaunokirjalisuus parhaimmillaan pystyy. Herra Stevens on lihaa ja verta, ja hän on paitsi ihana, myös ihanteissaan vankkumaton ja pyrkimyksissään jopa hauska. Hänessä kohtaavat tragedia ja komedia, ja ääneen lausumaton, se kaikkein salaisin, käy ilmi vuolaasta ajatusten virrasta, jota herra Stevens meloo tyylikkäästi matkusteluun soveltuva puku yllään.

Oi.

- -

Norkku on tämän myös lukenut ja samoin Zephyr, ja varmaan koko muu maailma on nähnyt Emma Thompsonin ja Anthony Hopkinsin tähdittämän elokuvankin. Minä en.

Edit. Upea, Ishiguron kahta minunkin lukemaani teosta vertaileva arvio, löytyy täältä, jaanan luota!

Ninjan lapsi varisretkellä

2011-06-21T08:12:00.000+03:00

Päätettiin mennä varisretkelle (KRÄÄ, KRÄÄ, ne ovat nyt se juttu). KRÄÄkkyminen alkoi myös, kun keskustelussa mainittiin linnunniminen ex-hiihtäjä.

Löydettiin voikukkia.

Ja elukoita.

Ja oli varsin rakkaudellista ja ihanaa. Äidilläkin oikein pitsihuivi ja ballerinat. Suorastaan runollista, siis.

Uskoitko? Älä usko.

Mieheni on ninja ja lapseni on ninjan lapsi. Jo nousee tossu maasta.

:)

Palaan kommentteihin ja muuhun päivemmällä. Ja kirjoitan pian yhdestä Ihanasta Kirjasta! Nähdään!

400!

2011-06-20T07:19:00.037+03:00

Aluksi muutama kuvamuisto polun varrelta:

Tätä viimekesällistä kuvaa en kai olekaan ennen julkaissut. Tuollainen kaljupää meillä oli!

Sitä uitettiinkiin. Sitten se rupesi pärskimään niin kovasti, että pienet vauvat säikkyivät. Tykkään tästä kuvasta hirveästi!

Ja tässä kaikkien aikojen suosikkikuvani!

Ja rakas juhannuskirja!

Vaikka tuntuu etten ehdi enää mitään. Ja olen koko ajan vastavuoroisuuden velkaa teille muille uskollisille, ihanille. Ja vaikka vuorokaudet tunnit menevät ihan muuta kuin blogia sorvaillessa tai muita lukiessa. Ja vaikka en tiedä vielä, mitä syksyllä tapahtuu - muutunko muuksi, katoanko kokonaan.

Niin silti: vielä olen täällä ja tämä on Juuri tällaista -blogin neljässadas postaus! Se on hirveän paljon ja enemmän kuin ikinä uskoin saavuttavani, joten: Hurraa! Tätä riehakasta juhlaa silmällä pitäen ja tavoilleni uskollisesti viivyin norjalaisella karkkihyllyllä reilu viikko sitten sen verran kauan, että joku tähän postaukseen kommentoiva saa makean lähetyksen ihania herkkuja. Kerro kommentissasi, kuka olet. Käytä siihen seitsemän sanaa. Muutakin saa toki sanoa, mutta tämä itsensä määrittely on minusta aina hauskaa. :)

Tällä kertaa en pyydä linkittämään tai liittymään lukijaksi (saa niinkin tehdä, tietysti!), haluan vain kuulla hieman juuri sinusta. Aikaa on viikon verran eli hippusen juhannuksen yli.

Kuulemisiin!

Chris Cleave: Little Been tarina

2011-06-19T09:00:00.007+03:00

"Väitetään, että maanjäristyksen edellä pilvet roikkuvat taivaalla lyijynraskaina, tuuli hiljenee kuumaksi henkäykseksi ja linnut vaikenevat kaupungin aukion puissa. Niin, mutta totta puhuen samat enteet edeltävät lounasaikaa. Jos reagoisimme aina yliherkästi tuulen tyyntymiseen, saisimme maata kaiken aikaa ruokasalin pöydän alla, vaikka oikeastaan meidän kuuluisi kattaa lautasia pöytään."
(Chris Cleave: Little Been tarina, 2011, alkuteos The Other Hand, 2008)

Chris Cleaven Little Been tarina on kolmas kesäkirja, jota lukiessani aloin toivoa kohdalleni jo Sitä Oikeaa, Helmeä ja Mestariteosta. (Ne kaksi edellistä onkin jo esitelty.) Tietysti tarina on tärkeä ja voisi olla totta: pakolaistyttö pääsee kahden vuoden jälkeen vastaanottokeskuksesta vapauteen ja etsii miehen ja naisen, jotka kohtasi aiemmin kotimaassaan.

Tarinassa on tragiikkaa, kertoja vuorottelee Little Bee -tytön ja Sarah-nimisen naisen välillä ihan taitavasti, siinä on hengästyttävää pelkoa ja hiekkaranta, jolle ei koskaan olisi pitänyt mennä. Kirjassa on hirvittävää surua ja pelottavaa epätoivoa, vanhemman rakkautta lapseen, lapsen rakkautta siskoonsa, ja koko kirja on jotenkin hyvin tiukasti tässä päivässä kiinni.

Moni kirjabloggari on ehtinyt Little Been tarinan jo lukea, mutta minä en ole ehtinyt lukea muita. Tänne saa ilmoittautua, niin linkitän. Sen verran kurkkasin, että Karoliina määrittelee Cleaven jonnekin viihteen ja korkeakirjallisuuden väliin. Rajat ovat häilyviä, mutta ehkä se vierastamani lukuromaani-sana sopisi Little Been tarinaan. Viihteellinen lukuromaani yhteiskunnallisesti merkittävästä aiheesta? Onneksi minä en ole kirjoittamassa takakansitekstejä. Tuolla määritelmällä kirjaan ei tarttuisi kukaan. :)

Edit. Susan arvio tässä ja Lumiomenan Katjan tässä!

Iida Rauma: Katoamisten kirja

2011-06-18T09:18:00.004+03:00

"Mietin, mitä tapahtuu niille, jotka katoavat. Lakkaavatko he vain olemasta? Kukaan ei kerro heille, keitä he ovat ja mitä heidän pitäisi tehdä. Kukaan ei käske heidän nousta aamulla, lähteä töihin, kouluun, ihmisten luo. Kadonneet ovat vapaita säännöistä ja määritelmistä, joten ehkä he lakkaavat itsekin tietämästä keitä ovat. Vapaita ja hiljaisia, tuskin ihmisiä."
(Iida Rauma: Katoamisten kirja, 2011)

Kohut laantuvat, kirjat unohtuvat pinoihin, asiat vanhenevat. Oli hyvä pitää vähän väliä, kun "kaikki" tuntuivat lukevan Raumaa keväällä. Minä luin vasta nyt enkä aio ihmetellä läpitunkevaa fyysisyyttä, nuoren ihmisen angstia enkä raisuhkoja sana- ja aihevalintoja - ainakaan tämän enempää. Kaikkea sitä Katoamisten kirjassa oli, mutta myös muuta.

Nimittäin: lapsuuden loppuja, elävää kuvausta vanhustenhoidon tilasta, taitavalla kädellä piirrettyjä viivoja, sen havainnointia, miten ihminen voi olla läsnä mutta silti kadonnut. Miten määritteleminen joksikin - maahanmuuttajaksi, kympin tytöksi, laitospotilaaksi - on vaarallista. Miten on totta, että mitä vanhemmaksi käy, sitä monimutkaisempaa kaikesta tulee.

Vaikka olen (edelleen) ihan täti ja mummo, sanon silti: kunhan Rauma vähän rauhoittuu, hänestä tulee ihan huippu.

- -

Enemmän ja taitavammin ovat sanoneet Lumiomenan Katja, Hanna M., Sanna, Susa ja Laura, ainakin, sekä samaan lainaukseen ihastunut Mari A.

Ukkosella

2011-06-17T08:04:00.000+03:00

Siinä, että keskellä tavallista iltapäivää pimenee ja tulee vettä ja ukkostaa ja myrskyää, on jotain rutiineista poikkeavan hauskaa. Meidän piti pestä koira, kun se karkasi peloissaan johonkin mutaojaan, ja sitten me pestiin kylpyhuoneen lattiat ja sitten pestiin seinätkin ja sitten mentiin suihkuun. Ikkuna oli auki ja koko ajan kuului, miten vesi ryntäili ränneistä alas ja kohisi.

Sitten hellitti. Tuli kaunis valo ja me syötiin ruisleipiä ja joka sekunti oli täydellinen.

Lapseni ei varmaankaan opi pelkäämään ukkosta, en usko. Toivon, että hän pitää myrskyistä eikä hätkähdä tai hämäänny elämän kohistessa. Että hän haluaa nousta korkeimmalle kukkulalle tuntemaan, miten kova tuuli voi olla ja miten vaatteet lepattavat päällä.

Ja sitten hänellä olisi käsi jonkun kädessä ja he palaisivat yhdessä alas.

Richard Mason: Meren huoneissa

2011-06-16T07:13:00.001+03:00

"Ja lähdin hänen luotaan ja kävelin kotiin sakenevan, sinisen iltahämärän lävitse, katsellen kuinka kultainen muuttui vaaleanpunaiseksi ja sitten harmaaksi auringon laskiessa suuren kaupungin kattojen ja savusumun ylle. Ja katsellessani yllä aukeavaa taivasta, suunnatonta kauneudessaan, ajattelin, ettei mikään sen loistosta voisi vastata oman onneni loistoa, että kaikki sen värit olivat harmaita oman elämäni rikkautta vasten."
(Richard Mason: Meren huoneissa, 2009 (pokkarina?), alkuteos The Drowning People, 1999)

Olen vähän pulassa. Olen lukenut kolme kirjaa, joista yhteenkään en ole ollut varauksettoman ihastunut. Ongelman tästä tekee se, että kirjallisuusbloggaaja minussa haluaa huudahdella oi!ta. Enkä voi. Ihan. Tai lähellekään.

Ehkä se Richard Mason, joka kirjoitti loistavan Muistojen huoneet, onkin eri herra kuin tämä nyt lukemani. Se selittäisi paljon.

No joo. Omistamani pokkariversion kannessa sanotaan, että "romaanissa on humisevaharjumaista synkkää kohtalonomaisuutta ja goottilaista romantiikkaa", joten pitäisihän minun tietää. Humisevaharjumainen kertoo jo kaiken. Tosin myönnän, että Mason saa lukijan uteliaaksi, vaikka keinot ovatkin vanhanaikaiset vihjeineen ja pelotteluineen. Kertoja tietää koko ajan enemmän kuin lukija ja paljastaa salojaan paaaaljon hitaammin kuin sivuja kääntelevä toivoisi.

Meren huoneissa on linna, sukukirous, rakkautta, taiteen tekemistä, menneiden muistelua ja analysointia ja sovinnaisia tapojakin, ja voin uskoa, että Britannia-entusiastit pitävät tästä. Vain oi! puuttuu.

Oikea suunta

2011-06-15T13:27:00.000+03:00

En oikein tiedä, milloin tämä tapahtui, mutta nykyään meillä on taas uusi lapsi. Hän osaakin laittaa palapelin palat paikoilleen (no, ainakin melkein), valitsee värikynän ja piirtelee Green Highlahder -perhoja (tulkitsee yli-innokas äiti), keihästelee haarukkaan vain sitä, mitä haluaa syödä. Hän riisuu vaippansa itse, työntää kottikärryjä, vitsailee nukkuvansa, taluttaa koiraa, juo hirmu määrät leikkikahvia.

Syksyyn liittyvät päätökset tuntuvat joka päivä paremmilta. Voi miten hyvin asiat ovatkaan järjestyneet! Minulla on avaimet uuteen paikkaan ja usko siihen, että kaikki sujuu. Ja vielä meillä on näitä päiviä, kun aika kulkee verkkaan ja me kuljeskellaan kaupungilla leivänpalat käsissä ja käydään keinumassa ja on pillimehuja ja hiekkaa sandaaleissa. Vielä on aikaa, ja me kasvetaan sitä uutta kohti. Se on oikea suunta.

Se nainen, joka

2011-06-14T09:02:00.001+03:00

Minä olen se nainen, jonka ansiosta sorsaäiti kahdeksan lapsensa kanssa pääsi eilen tien ylitse.

Ja se, joka vain vähän syyllisyyttä tuntien nauttii tästä aamuhetkestä, kun yksi meni jo töihin ja toinen nukkuu ja se voi vain ihmetellä energisoivia portaikkoja. Ja ihastella uutta, norjalaisesta kaupasta ostettua vahakangasta.

Ja sitten olen se, joka osaa tehdä aikuisen naisen lettikampauksia. Olennaista on, että hiusrinksuja ei käytetä.

Aika hyvin lähtee tämä aamu. Hyvää päivää sinulle!

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä

2011-06-13T08:51:00.001+03:00

"Ketchum ei ollut se henkilö, joka aloittaisi Daniel Baciagalupon uuden romaanin ensimmäisen luvun. Ketchum olisi paras pitää tallessa vähän pitempään - lukija saisi odottaa häntä. Joskus kaikkein tärkeimmät henkilöt oli pidettävä hiukan piilossa. Olisi parempi jos ensimmäisen luvun - ja romaanin - aloittaisi hukkunut poika. Angel, joka ei ollut se miltä näytti, olisi hyvä houkutuslintu; tarinankertojan termein Angel oli koukku. Nuori kanadalainen (joka ei ollut kanadalainen) aloittaisi kirjan.

Nyt ei mene enää kauan, Daniel Baciagalupo ajatteli. Ja kun hän löytäisi ensimmäisen lauseen, hänen elämässään oli joku, jolle hän haluaisi lukea sen!"
(john Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä, 2010, alkuteos Last Night in Twisted River, 2009)

Ystäväni Owen Meany ravisteli minua nuorena tyttönä Kreikassa, mutta vaadittiin kolmessa maassa lukemista, ennen kuin John Irvingin uusin kirja tuli loppuunsa. Se oli jäädä kesken, unohtua hotelliin, tulla jätetyksi kotiin vaikka me mentiin.

Siksi, että Irvingin lause katkeilee (kuten tekstinäyte näyttää), ja juu, se on varmaan nokkelaa, mutta silti ei. Siksi, että kirjaa määrittävä takaa-ajon jännite on vähän keskenkasvuinen, ja siksi, että parhaat temppunsa tunteva kirjailija toistaa tietysti itseään.

Mutta silti ja kaikesta huolimatta minä pidin Twisted Riveristä, koska siinä on ihanasti karjuva, maanisesti faksaava, jättiläismäinen vanha metsuri Ketchum ja koska Irving on oikeasti hauska kuvatessaan kirjailijan työtä ja inspiraation lähteitä ja koska kirjassa tehdään ja syödään ihania ruokia! Nämä riittävät tältä erää.

Enemmän tästä ovat kirjoittaneet mm. Lumiomenan Katja, joka nautiskeli Twisted Riveristä alkukielellä, ja Leena Lumi, jonka Irving riisui ihan alastomaksi (Pus ja terkut! ;))!

Kaikkea toivottua

2011-06-12T21:01:00.000+03:00

Naapurimaan ja

kaupunkielämän ja

avarien taivaiden ja

intohimojen ja

virtaavien vesien ja

pöydänpituisten saaliiden ja

luonnon aarteiden ja

pienten elämien ihmeitä.

Niitä kaikkia. Nyt kotona. Kiitos matkaseuralle, ja kaikista ihmeistä!

Toiselle rannalle

2011-06-04T10:00:00.007+03:00

Kun nämä kuvat tulevat julki, me ollaan matkalla ihan toiselle rannalle. Siellä ei luultavasti varpaat paljaina hippailla eikä rusketusta syvennetä, mutta ehkä kalaa päästään syömään. Suuntana on siis Walters Mandel -suklaiden ja Cubus-vaatekauppojen maa, kirjailija Per Pettersonin kotimaa, minun lempimaani. Reissuun lähtee myös pieni serkku perheineen, joten aika paljon kivaa on odotettavissa.

Juuri tällaista palaa, kun pakastin on täynnä kalaa ja muistikortti kuvia. Suloista suvea siihen asti!

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

2011-06-03T07:58:00.001+03:00

"Heidän välillään ei ollut hiljaisia hetkiä, ei vaivaantuneisuutta eikä kireyttä. Alkuperäinen puhuttelukohtaus kadulla oli jo unohtunut. He tunsivat jo tavanneensa, näkevänsä toisensa koska heillä oli tapaaminen. Hämmentävää helppoutta. Helppoutta, joka hämmensi kaikkien aiempien tapaamisten muistot, niiden joissa oli pitänyt puhua, yrittää olla hauska, ponnistella vaikuttaakseen kaikin puolin hyvältä. Heidän mutkattomuutensa tuntui jo melkein naurettavalta. Nathalie katsoi miestä, joka ei enää ollut tuntematon ja jonka anonymiteettihiukkaset katosivat vähitellen hänen silmiensä edessä. Hän yritti muistaa, mihin oli ollut matkalla heidän tavatessaan."
(David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie, 2011, alkuteos La Délicatesse, 2009)

Minä pidän välillä tällaisistakin kirjoista: niissä tiedetään, millainen on iltahymy, helpon maailman hymy, tai miten nainen voi kävellä niin, että hänestä tulee mieleen kepeästi asteleva sankaritar italialaisessa filmissä vuodelta 1967. Foenkinos taitaa tällaiset kiteytykset. Lisäksi Nainen, jonka nimi on Nathalie (kirjan suomalainen nimi on kyllä aika onneton, mutta ei kai se La Délicatesse kovin helposti käännykään) kertoo rakkaudesta, sen sattumanvaraisuudesta, menetyksestä ja uudestisyntymisestä, ja se sopii tietysti alkukesään mainiosti.

Parasta kuitenkin on se, että vaikka kirja on kepeä, nopeasti luettu ja välillä hymyilyttäväkin, se ei ole viihteellinen eikä tyhmistävä vaan hyvällä tavalla höpö. Myös Mari A. suositteli tätä ihan kaikille, ja niin taidan tehdä minäkin jo sen takia, että siinä on rakkauden lisäksi mm. kuvitteellinen John Lennonin diskografia, ellei hän olisi kuollut vuonna 1980, ja ihanan kuuloinen parsarisoton ohje!

Täti tässä hei

2011-06-02T08:15:00.000+03:00

Nuori pari tuli pyörällä vastaan. Poika polki, tyttö istui ohjaustangon päällä tuubitopissa (se kai se niiden riepujen nimi on). Satoi lämmintä kesävettä, aika rankasti, mutta paria se vain nauratti.

Oman alkavan (tai alkaneen?) keski-ikäni merkki on se, että minua hymyilyttivät ilmassa leijuva rakkaus, alkukesän lupaus ja haparoivat teinipusut vasta sitten, kun ensin olin rekisteröinyt keuhkoputken-, virtsatie- ja poskiontelotulehduksen riskit tässä kyseenalaisessa tilanteessa, joka taitaa myös täyttää liikennerikkomuksen tunnusmerkit.

Kuvan pari ei liity tilanteeseen, mutta auguri eli onnea vaan heillekin. Toivottavasti aurinko ei polttanut häämatkalla.

Tähän on tultu.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

2011-06-01T13:55:00.000+03:00

"Mieleeni tulevat aamut, jolloin heräsin huoneessani Mustan ladon yläkerrassa ulkoa pellolta kantautuviin ääniin, kun oppilaat väittelivät runoudesta tai filosofiasta; mieleeni tulevat pitkät talvet, aamiaiset huuruisissa keittiöissä, polveilevat pöytäkeskustelut Kafkasta tai Picassosta. Aamiaisella puhuttiin aina sentapaisista asioista; ei koskaan siitä, kuka oli maannut kenenkin kanssa edellisenä yönä tai miksi Larry ja Helen eivät enää puhuneet toisilleen."
(Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina, 2005, alkuteos Never Let me Go, 2005)

Nyt tulee hämärä juttu, mutta kirja vaatii sitä. Ja minä omilta lukijoiltani toisaalta kärsivällisyyttä ja toisaalta luottamista omaan kirjamakuuni. :)

Ishiguro hyppäsi lomakirjapinoon lentokentällä ja päätyi ensimmäisenä luettavaksi. Ja millaiseksi! En tiennyt, mitä odottaa, ja nyt olen äärimmäisen varovainen: tämä tietämättömyys on nimittäin kullanarvoisen tärkeää lukukokemuksen kannalta.

Tämän verran kerron: Ishiguron kirja on vähäeleisyydessään karmiva ja huikean hienosti kirjoitettu kuvaus erikoisen identiteetin etsinnästä ja lapsuusmuistojen merkityksestä, ja silti se ei kerro näistä asioista ollenkaan.

Ymmärrän hyvin olevani ärsyttävyyteen asti salaperäinen, mutta Ishiguron kirja on varmasti yksi parhaista tänä vuonna lukemistani. Se vetaisee aurinkotuolin lukijan alta mutta ei shokeeraa. Se avaa mysteerinsä mutta jättää paljon auki.

Elokuvakin tästä on tehty. Onko joku nähnyt?

Saluti!

2011-05-31T12:48:00.000+03:00

Lapsen silmäripsien lävitse siilautuva valo sinä iltana kun kuume nousi nousemistaan - siinä on elävimmäksi jäävä muisto. Päästiin me rantaleikkeihinkin sittemmin. Ja oli kaikkea muutakin ihanaa.

Niin kuin ruokaa ja kirjoja ja lämmin.

Nyt sitten täällä: olen puristanut monia uusia käsiä, nukahtanut piikkimatolle, tehnyt taas kerran hyviä päätöksiä (mm. terveellisen elämän suhteen, hah!), melkein jättänyt kesken yhden lomakirjoista. (Ja tehnyt tätä postausta kohta 30 minuuttia. Se on vähän liikaa, enkä tiedä, onko vika koneessa vai Bloggerissa.)

Ihan sama. Koivuissa on lempivihreäni ja poskillakin lempisävyni.

Lähtökuoppien pinot

2011-05-20T08:42:00.001+03:00

Lähtökuopissa on aina pinoja. Illalla on ohjelmassa laukkujen punnintaa, rippeiden syömistä ja virittäytymistä buongiorno-taajuuksille.

Aion tuhlata kirpputorirahat tax freessä, syödä muitakin jäätelömakuja kuin rakastamaani yoghurttia, lukea ja lämmetä.

Parasta ja ihaninta on kuitenkin se, että tälle matkalle meitä lähtee kolme - tai oikeastaan viisi. Minä olen ainoa, jolla on eri sukunimi kuin muilla.

Kiitos vinkeistä! Niitä on luettu ja noudatettu, ja Leenalle kiitos matkakertomuksesta! Juuri tällaista palaa sitten, kun on ihan ruskea ja pisamainen!

Arrivederci!

Ehtimisestä

2011-05-18T08:43:00.001+03:00

Yöllä kolmen maissa alkoi tuntua, että ne vaikeisiin kysymyksiin eilen keksimäni vastaukset olivatkin aivan huonoja.

Valvoessa ehtii miettiä.

Muutenkin ehtimisen kanssa on vähän niin ja näin. En ehdi, en kerkeä, en pysty puoleksikaan kaikkea mitä aion ja halusin. Vuorokauden tunnit täyttyvät toisenlaisista asioista kuin vuosi sitten. Jotain ehdinkin: Paketoida kerhotädeille kiitossuklaat. Rapsuttaa koiraa. Selata lehden. Asetella lattialle uuden maton, jonka ihana, ehtiväinen ystäväni Pipsa iltapuhteina tekaisi.

Tänään on kolme ehdittävää:

1. viedä tuo paketti
2. aloittaa pakkaaminen. Auta vähän. Mihin pitäisi varautua tai mitä ainakin pitää ottaa mukaan muutaman tunnin lennolle ja viikon rantalomalle puolitoistavuotiaan kanssa? Leluja? Kirjoja? Paljonko vaatteita? Mitä matka-apteekkiin?

ja 3., ihan paras: herättää pallero näkemään rannassa mylläävä kaivuri! Vähän huippua!

Melania G. Mazzucco: Vita, elämäni

2011-05-16T08:47:00.000+03:00

"Ulkona leimusi huhtikuinen auringonlasku. Vita huomasi ajattelevansa, etteivät asiat olleet koskaan litteitä ja alustalle maalattuja, vaan moniulotteisia niin kuin saaren vihreä rouva: kun kierrät patsaan ympäri, niin sekin muuttuu, se näyttää selkänsä, soihtunsa, kruununsa tai merisuolan kuorruttaman takapuolensa. Tänään Vapaudenpatsas näytti hänelle aatelisimman puolensa, soihdun. Totuus ei ole yhdessä paikassa, vaan omassa liikkeessäsi. Asiat eivät ole hyviä tai pahoja, ne ovat mitä ovat. Ne ovat niin kuin tapahtuu."
(Melania G. Mazzucco: Vita, elämäni, 2004, alkuteos Vita, 2003)

On urotyö muuttaa uudelle mantereelle, olla lapsi ilman vanhempia, ilman uuden maan kieltä, ilman muuta omaisuutta kuin alushousuihin ommeltu kymmenen dollaria. On hirvittävää tehdä rautateitä keskelle erämaita, tulla huijatuksi, hakatuksi, rakkauden kadottaneeksi. Silmiin voi jäädä sellainen tyhjyys, että lopulta sairaudella on vain yksi nimi: Amerikka. Ihmemaassa kaikkien haaveet eivät toteudu.

Melania G. Mazzuccokin tekee urotyön: hän kirjoittaa oman sukunsa vaiheista osin historiallisiin faktoihin tukeutuen, osin fiktion kanssa leikitellen. 1900-luvun ensivuosina New Yorkin Ellis Islandille saapuu (kymmeniä- tai satoja-?) tuhansia Euroopasta lähteneitä siirtolaisia paremman elämän toivossa. Heidän joukossaan ovat italialaiset yksitoistavuotias Diamante ja yhdeksänvuotias Vita, joiden elämästä Mazzucco kertoo.

Amerikka on unelmien maa, mutta Agnello-isän surkean talon takapihalla virtaa viemärioja ja kahviloiden ikkunoissa lukee No Dogs, Niggers, Italians. Mustan käden allekirjoittamat kirjeet pelottavat, mutta jos elämästä aikoo selvitä, täytyy olla valmis varastamaan kuolleen miehen kengät hautakammiosta. Jotain surullisen tuttua on siinä, miten ei-toivottu maahanmuutto on taakka amerikkalaiselle veronmaksajalle ja uhka lasten tulevaisuudelle ja miten seuraavien neljänkymmenen tai viidenkymmenen vuoden ajan ovi on pidettävä kiinni.

Vaikka pidin tästä Mazzuccosta, senkin lukeminen oli todella hidasta. Viime kesänä luin Mestarin tunnustuksia yhtä hitaaaaasti. Nyt olisi nopea välipala tarpeen.

Ehdittyä

2011-05-15T14:06:00.001+03:00

Tuli teknisistä syistä johtuva tahaton tauko. On tehty kaikenlaista. Niin kuin siivottu.

Ulkonakin.

Leivottu herkkuja.

Saatu uusi hame, josta kiitos aina yhtä taitavalle Pipsalle!

Tuttisuu kulotti isänsä kanssa.

Ja ruokki koiraa ilman tuttia.

ollut

aika

ihanaa

muutenkin!

Kesäherkkuarvonnan voittajat

2011-05-12T08:51:00.000+03:00

Huomenta, kesäherkkusuut! Oli ihana, kun jaoitte kanssani kesän parhaat maut! Kiitos jokaisesta kommentista ja jokaisesta herkkuvinkistä - niitähän ei ole koskaan liikaa. ;)

Arpojani nukkuu vielä, mutta poimin omakätisesti kaksi voittajaa: Susannan työhuoneen maatuskapyyhkeen saa

sitä täällä ihastelemassakin käynyt ystäväni Pipsa (onnea!), joka pitää muurikkalätyistä

ja pöllöpyyhkeen saa

jenninho, joka poimii metsämansikkansa omasta metsästä (vau!). (Laitatko osoitteesi sähköpostiini, niin paketti lähtee sinulle?)

Onnea!

(PS. Tänä aamuna Blogger ei oikein toimi täällä minulla - entäs teillä muilla?)

Kotiäidin karkkitesti 37

2011-05-11T13:21:00.000+03:00

Sormissani on laastaria, koska sisätöihin tottuneelle haravointi on haavoittava laji. Toinen (teko?)syy syödä suklaata viikolla ilmeni verotoimistossa. Sieltä ei kuulkaa saa enää verokortteja. En tiedä, mitä saa. No, onneksi Itelloista (!) saa postimerkkien lisäksi Marianne-Kismettejä. Huh.

Tutkittu: Fazer Kismet Marianne
Pakkaus: Kuten kuvasta näkyy, klassikot kohtaavat.
Sisältö: "Vohveli, minttukaakaotäyte ja maitosuklaa" - näyttää ihan originaalilta mutta jo tuoksu on erilainen.

Plussaa: Piparminttuinen maku yhdistyy perinteiseen suutuntumaan: siis tässä ei ole mitään Mariannemuruja, vaan maku on hivutettu tavallisen näköiseen ja tuntuiseen Kismettiin.
Miinusta: Jonkun mielestä minttukaakaon maku voi olla talvinen tai hammastahnamainen, mutta byrokratian uhriksi joutunut kotiäiti löysi tästä kyllä kelpo lohdutusta.

PS. Onneksi Verohallinnon sivut toimivat aika hyvin ja verokortin saa askarreltua suht helposti, kun nämä asiat kerta ovat jokaisen omalla vastuulla, kuten virkailija ystävällisesti sanoi. Ei sentään niin kuin kerran samassa toimistossa, että ei tänne tarvitse tulla, voi soittaakin! :D

Parempaa päivää teille muille!

Alkuja

2011-05-10T12:49:00.000+03:00

On aloitettu

uimakausi (yksi meistä)

perinteinen verokortin etsintä (huoh)

terveellinen elämä (yritys ainakin)

pihan siivous (ja taas sama kysymys: mitä se hyövyttää haravoida syksyllä, kun keväällä näyttää niin kuin niin ei olisi ikinä tehty?)

pyöräilevä elintapa (turvaistuin on jo, ja pikkuinen kypärä)

ja

hidas kirja, joka alkaa näin:

Tämä paikka ei ole enää paikka. Tämä maisema ei ole enää maisema.

Aika lupaavaa!

Kaupunkiloma

2011-05-09T13:58:00.000+03:00

Lautasilla oli harkittuja tippoja ja lautasliinoilla harkitsemattomia. Yksivuotiaan kanssa voi syödä ravintoloissa, nähtiin. Yksivuotiaan kanssa voi myös etsiä kaupungin parhaan puiston, ihmetellä rantaa, syödä mansikkapehmistä, ihastella vaikka moottoripyöriä (popo, hän sanoo!) ja kaupungin vilskettä.

Ja sitten kun me tultiin kotiin, minulla oli mukana ruusu ja kuulin kauniita sanoja ja järvi oli päässyt irti. Sekin oli hyvä.

Odotettavissa kulinaarisia iloja

2011-05-07T10:00:00.003+03:00

Kevätretki kotipihassa: puuhommia, varaston siivousta, lehdenlukua ja vohveleita. Aika hyvä, vaikka koira varasteli herkkuja, suksi tippui päähän ja taikinassa oli jokin vika. Tai tuossa Mikki Hiiressä.

- -

Oikeasti me ollaan nyt (kovasti odottamallani, ai sentään!) kulinaarisella(kin) matkalla Kaupungissa. Johan osallistuit arvontaan? Vielä ehtii! Hyvää lauantaita ja huomispäivää!

Kotiäidin karkkitesti kylästelee (36)

2011-05-06T09:00:00.001+03:00

Ei, edelleenkään kaupoissa ei ole karkkiuutuuksia, mutta Itelloissapa on. Ajatella. On maailma mallillaan. Onneksi yksi asia pysyy muuttumattomana, ja se on karkkihampaan kolotus. Muka-karkkilakkolainen kamuni Pipsa auttoi testihommissa pyyteettömästi tieteen nimissä. Kuvasta voitte ihailla hänen kaunista kahvipöytäkattaustaan. Esteettinen vaihtelu tekee hyvää talouspaperiin ja lapsen lautasen jämien kaapimiseen tottuneelle! ;)

Tutkittu: Karl Fazer Nordic Gourmet Rhubarb&Strawberry Semifreddo
Pakkaus: Alkukesäisen raikas ja silti ylellinen. Pahvikotelon sisällä vielä folio.
Sisältö: "Maitosuklaata, jossa raparperi- (4%), mansikka- (2%) ja maitotäytettä (41%)".

Plussaa: Reilun kokoiset palat, kuten näissä Nordic Gourmeteissa on totuttu näkemään. Täytteen määrä on sopiva, ja etsimällä kyllä löytää raparperin ja mansikankin maut.
Miinusta: Semifreddo? Pitäisikö tämä pakkaus käyttää ensin pakastimessa kohmettumassa ja sitten vasta lohkoa ensimmäinen pala? Meillä pakastin on yläkerrassa. Sinne on ihan liian pitkä matka, jos semifredottaa NYT.

Hurjia numeroita!

2011-05-05T12:24:00.000+03:00

Takatalvi on kyllä niin kauhea asia, että jotain kivaa täytyy keksiä. Onneksi se on helppoa, kun vaikka katselee tuota hurjanumeroiseksi pyörähtänyttä kävijälaskuria. Vau teitä, ihanat lukijat - ilahdutatte joka päivä!

Kiitokseksi siitä voisin lähettää vaikka jokaiselle teistä kevätmuffinsseja, lämpimiä tuulia ja kirkkaita aamuja, mutta joskus myös (pilaantumaton, heh) tavara sopii tarkoitukseen. Susannan työhuoneesta bongasin kaksi hirmu söpöä keittiöpyyhettä, jotka arvon tähän postaukseen kommentoineiden kesken. Kommentissasi toivoisin sinun kertovan, mikä on kaikkein paras kesäherkku! Kerro kommentissasi myös, montako arpaa sinulla on.

Toisen arvan saa vanhojen tapojen mukaan linkittämällä ja kolmannen olemalla lukija tai sellaiseksi alkamalla. Arvonta suoritetaan viikon päästä tästä eli torstaina 12. toukokuuta.

Onnea

arvontaan

kiitos

kun

taas

kävit!

Kotiäidin jäätelötesti (1?)

2011-05-03T08:49:00.000+03:00

Kaupoissa ei ole karkkiuutuuksia, piti siirtyä pakastealtaille. Toiveeseeni joskus syödä Hans Välimäen tekemää ruokaa on vastattu. Välimäki on nimittäin kehitellyt Valiolle kolme Aino-jäätelöuutuutta (, jotka kaikki olen tietysti jo maistellut). Paras niistä on tämä kuvassa oleva!

Tutkittu: Aino Suklaakermajäätelöä, lakritsikastiketta ja toffeepaloja
Sisältö: Makea, raikas, rakenteeltaan kiinnostava herkku. Pakkauksissa on eroja: toisessa maistellussa ei ollut lakritsikastikeraitoja juurikaan, toisessa taas paksulti.
Pakkaus: Pienehkö pahvilieriö, jonka myötä voi muistella niitä vuosia, kun Suomessa jäätelö myytiin vain neliskanttisina litroina ja televisiosarjoissa amerikkalaiset lusikoivat omaansa suoraan näistä tällaisista. (No, sitten tuli Texas Pecan ja SE oli hyvää!)

Miinusta: Vaihteleva laatu.
Plussaa: Vaikka yleensä en pidä suklaajäätelöstä, tämä yhdistelmä on mainio. Myös toffeepalojen rouske on ihana. Ja se, että kaikki Valion jäätelöt tehdään Suomessa.

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

2011-05-02T08:14:00.000+03:00

"Oli maailmaan sattumalta piirretty viiva, itse oli sattuman kautta siinä mukana, käveli ja kulki itse mutta oli kuljetettavana. Näki tunnelin seinät ja hyvällä onnella edessä pilkottavan valon.

Sillä lailla ovat kaikki matkat täällä, suoria ja vinoja ja säkkyrää, kesken katkeilleita ja vain muutama harva pisteestä pisteeseen kääntymättä vaikka mitä vastaan tulisi."
(Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin, 2009)

Peloistani ja ennakkoluuloistani (liian miehinen, pelottava, hannuraittilamaisella tavalla insinöörimäinen?!?) huolimatta päätin tutustua Olli Jaloseen tarkemmin, kun viime vuoden lopussa oli se Poikakirja-hullaannus. Kaikki ennakkoluulot kumoutuivat. Jalosen 14 solmua Greenwichiin ei ole helppo, mutta kun pääsee yli siitä, että lukijakaan ei tiedä kaikkea ja että kertojista ei alkuun ota selvää, lopputulemana on yksi lukukevään parhaista kokemuksista. Nimittäin: -- jos heittäytymisen hyvän periaatteen antaa elämää viedä, silloin on vain karkotettava turhat pysähtymiset ja kysymykset. Kun ei ole aikaa eikä halua jäädä asioita vatvomaan, kaikki sujuu.

Alkuun kolmimiehinen mutta sittemmin koostumukseltaan vähän muuttuva retkikunta kiertää vuodessa koko maapallon Greenwichin nollameridiaanin linjaa kulkien. He eivät saa käyttää mitään Edmond Halleyn aikakauden (1656/57-1742) jälkeen keksittyjä kulku- eivätkä yhteydenpitovälineitä, ja kahden heistä pitää kulkea koko ajan yhdessä. Sääntöjä on paljon, ja niiden noudattamista tarkkaillaan satelliittien ja kaulaan kiinnitettyjen superteknisten solmujen avulla.

Tietystikään kaikki ei suju ihan suunnitelmien mukaan, ja matkasta tulee symbolinenkin. Ihmiset muuttuvat toistensa kaltaisiksi ja erkaantuvat toisistaan, ovat pakosta lähellä toisiaan ja lähentyvät koska niin pitää käydä, tulee surua ja vaikeuksia, mutta niihin voi suhtautua näinkin: Petrin mielestä ihminen suree vain siksi kun tietää ettei koskaan enää, enemmän itsensä vuoksi. Ympäriltä ovat muut itsessä, ja kun tulee kuolemia ja eroja ja lähtöjä, niin aina itsestä osia kirpoaa irti.

Minulle Jalonen on tästä lähtien täydellisen lauseen mies. Oma kirjani on nyt täynnä tarramuistilappuja, koska

joskus päivät ovat täysiä, eivät täysiä sillä tavalla että on kiire vaan että muuten ovat paljon,

ja

eihän Maaria mitään varmaa ja edeltä päätettyä voi ollakaan vaan on pelkkää epävarmaa, aina kävelee yksiöisellä jäällä koska loppujen lopuksi ei toisesta tiedä varmasti yhtään mitään

ja vielä että

siellä on minkä tietää ja muistaa, niin kauan on kuin muistaa.

- -

PS. Lisäksi kirjassa määritellään sellainen värikartan kaunistus kuin mediterranean winter spring. Miltä se sinusta näyttäisi? (Tämän myötä erityisterveiset Violetille, koska tämä on ihan sinua! Ja kaikille muille terveiset, että: Jalonen!!)

Vanha kansa tietää, kai

2011-05-01T14:57:00.000+03:00

Toukokuu! Äiti sanoi, että kuu syntyi kylmällä: kolmeen viikkoon on turha odottaa lämpimämpää säätä. Luultavasti se on totta.

Huomenna Kirja! Nähdään!

Arkeologinen bloggaaja todistaa häitä

2011-04-29T13:20:00.000+03:00

Outoa olla niin vanha, että muistaa katsoneensa edellisen polven häitä televisiosta. Onnea heille täältä meiltä, jossa munkitkin juhlivat rakkautta.

Hyvää vappua jokaiselle lukijalleni ja tervetuloa uusille!