Loppu on alku

Ihan vähää vaille 200 vakituista lukijaa (pus kaikille!), melkein 143 000 käyntiä (!) ja liki 5000 kommenttia. Kiitos! Aloittaessani en arvannut, minne päädyn, mutta tämä ei ole loppu vaan uusi alku.

Siis: kaapit pullistelevat tavaraa eikä näille seinille enää mahdu uusia hyllyjä, mutta onneksi meillä on uusi osoite:

Ilselä!

Maali on jo kuivunut, tervetuloa!

David Grossman: Sinne missä maa päättyy

"Milloin hän oli oppinut liikkumaan ja tarkkailemaan ihmisiä tällä tavalla? Vilkuilemaan hermostuneesti olkansa yli, kävelemään ikään kuin jalat olisivat haistelleet tietä ja päättäneet reitistä itse. Hän oppi itsestään uusia asioita, kuin etenevän sairauden oireita. Näytti kuin lähistöllä liikkuvat ihmiset, jopa lapset, olisivat liikkuneet ainoastaan kehonsa kuuleman pillin tahtiin, jolle heidän korvansa olivat kuuroja. Ora kiihdytti askeliaan ja alkoi hengästyä. Miten tästä päästään?"
(David Grossman: Sinne missä maa päättyy, Otava 2011, suomennettu englanninkielisestä käännöksestä To the End of the Land, 2010 - arvostelukappaleesta kiitos Otavalle!)

Israelilaissyntyisen David Grossmanin kirjan takaliepeessä kerrotaan kirjailijan pojan kuolleen Israelin hyökätessä Libanoniin, kun teos oli vähää vaille valmis. Tämä fakta kääntää lukijan sydäntä kaikkien 677 sivun ajan. Kirjassa nimittäin on israelilaispoika, jonka äiti vie sotaan ja jota äiti koettaa suojella vetäytymällä vaeltamaan ja ajattelemalla lastaan, puhumalla hänestä koko ajan. Ora, äiti, ajattelee, että ainakaan kukaan ei voi tulla kertomaan hänelle, että hänen poikansa on kaatunut, jos häntä ei löydetä. Poika, Ofer, on siis olemassa ainakin niin kauan, kuin äiti kävelee.

Kävelymatkalla on seurana ja kumppanina vanha ystävä ja rakastettu Avram, ja yhdessä nämä kaksi palaavat menneeseen. Sekä Ora että Afram tuntuvat kirjan lukemisen jälkeen kuin omilta perheenjäseniltä, niin tarkasti ja raa´asti heidän heikkoutensakin piirretään näkyville. Se ei tietenkään taitavalta kirjailijalta ole temppu eikä mikään, mutta Oran puheen perusteella myös niistä hahmoista, jotka eivät ole oikeasti läsnä, tulee omia, eläviä persooniaan. Luin Grossmania hitaasti ja moneen kertaan keskeyttäen ja keskeytetyksi tullen ja nautin joka hetkestä. Vaikka kirjassa tapahtuu raakoja ja hirveitäkin asioita.

Sinne missä maa päättyy näyttää sotaa käyvän maan hirvittävät arjen ristiriidat. Toisaalla on Oran autonkuljettaja, arabi Sami, josta Ora tietää, ettei hän koskaan ollut epäonnistunut olemaan hyvä ihminen. Toisessa hetkessä äidin äänessä on epätoivoista ironiaa, kun hän synnytyksen jälkeen sanoo lapsen isälle Ole hyvä, kulta, minä tein Israelin armeijalle uuden sotilaan. Joku lapsi nukkuu jakoavain sänkynsä vieressä, jotta voi pieksää arabit kun ne tulevat, kaupungilla kulkiessaan jokainen oppii tarkkailemaan ihmisiä, jotka kantavat paketteja tai isoja kasseja, ravintolassa paras pöytä on se, josta voi tarkkailla koko salia, kasvot ovea kohti. Koko elämä on kansallistettu, ja Ofer saattaa rintamalla hyvin kohdata äskeisen naisen pikkuveljen tai tuon miehen pojan. Grossman ottaa voimakkaasti kantaa: heidän on pakko sopia, koska jos he kaksi eivät pysty sopimaan yhden pahan päivän jälkeen, suuremman konfliktin ratkaisusta on tuskin mitään toivoa.

Vaikka Sinne missä maa päättyy on rankka ja hidas lukukokemus, se on myös kaunis. Paitsi että Israel maana kuvataan enimmäkseen upeana ja kauniina ja Suomesta käsin ajateltuna jotenkin yllättävän vehreänä (tosin siinäkin kirjailija tekee hyvin laskelmoidun tempun lopussa, mutta en kerro siitä enempää!), kerronta on rauhallista, kävelyn tahtiin etenevää, kaunista. Vaikka hiekkaranta-, pallopeli ja "nyt uidaan tuonne uimalautoille" -ääniä kuuluu aika vähän ja vaikka on pakahduttavaa seurata, miten Ora laittaa loputtomiin ruokaa odottaessaan poikaansa kotiin palveluksen loppupuolella, ennen uutta operaatiota ja kävelyretkeä, kirjasta jää päällimmäisenä mieleen valo. Toivoa on oltava.

Aamun sanat

Tänä aamuna olen sanonut jo nämä asiat:

En ole, valvoin vain taas keskellä yötä.
Olen kiinnostuneempi Israelin äideistä kuin treenaamisesta.
Mutta pääseekö siellä vessaan?
Ehkä Tanja aiheuttaa hänessä jotain pyörrytystä.

Ja kello ei ole vielä yhtätoista. Ajatuksissani taidan olla vielä kuvien rannalla.

Mukavaa arkipäivää sinulle!

Esiäidin kanssa satumetsässä

Tuli muinaissuomalainen ajatus, joka aktivoituu aina kerran vuodessa, metsässä, silloin kun puolukkaämpäriin ropisee marjoja.

Täytyy kumartua ja nöyrtyä ja ottaa se lähimpänä oleva pieni marjanruppana, koska se johdattaa seuraavan luo. Jos ei kumarru, ei pääse sinne, missä marjoja oikeasti on. Metsä antaa vain nöyrälle.

Joka vuosi muka keksin tämän uudestaan.

Ja olen hetken kalevalais-filosofinen. Kovin kauan tätä satumetsäfiilistä ja sielullisesti tuntuvaa geneettistä jatkumoa minusta pellava-asuiseen ja poronnahkakenkäiseen esiäitiini ei kestä: metsässä vähän huudeltiin ja itkettiin ja raivottiin. Sitten syötiin eväitä ja kannettiin risuja, sovussa. Kyllä se siitä, taas.

Puun takana hymyili esiäidin henki.

Poikana olemisesta

Kuvassa ovat kesän viimeiset kukat. Jennin runohaasteen kunniaksi siteeraan tänään katkelmaa Niilo Rauhalan runosta, jossa on poikana oleminen läsnä ehkä paremmin kuin missään ikinä.

Poikani, suomalainen pystykorva,
rymistelee vielä sängyssään
ja höystää pihamaan ruusujen juuria.
Mutta uskon hänen tulevaisuuteensa
kuin pihkan tuoksuun männikössä,
kuin veneeseen, joka terhakkaana
nousee vastaantulevan aallon päälle.

Näiden kuvien myötä hyvää viikonloppua! Me lähdetään mummilaan. Siellä riekot ja teeret jo odottavat piiloissaan. :)

Jos hän puhuisi

Äiti mää vähän otan näitä sinun muistilappuja täältä?

Katsokaa, minä katoin! Laitoin nämä näin!!

Ihan itse! Värejä!

Äitiii, taasko? Se on vain puu! Tuu!!

Metsässä, korkealla

Taas käytiin samoissa maisemissa puolukkaretkellä kuin vuosi sitten. Nollavuotiaasta on tullut yksi- ja melkein kaksivuotias. Ensin se riisui takin ja sitten kengät ja sitten söi munkin. Kun me poimittiin vähän marjoja, se loikoili jossain varvikossa ja katseli pilvetöntä taivasta ja puuhasi jotain risuilla. Näytti viihtyvän.

Annie Proulx: Näin on hyvä

"Hi huomasi yllättäen kaipaavansa hevosten pyydystämistä Fenkin kanssa, ratsastamista kylmällä aavikolla, harmaanvihreää marunaa ja kreosoottipensasta, pusikossa lymyäviä preeriateeriä, hanka-antilooppeja, ajoittaisia hirviä, ratsastamista harjanteille ja etätasangoille tähyilemään villihevoslaumoja, hiekkadyyneillä tarpomista, preeriapöllöjä preeriakoirayhdyskunnan kimpussa, kaartelevia ruosteenkarvaisia haukkoja ja kotkia, yksinäistä harakkaa joka lentää kuin tikkausneula topatun taivaan halki, satunnaista kalkkarokäärmettä joka luikertelee päristellen tiehensä."
(Annie Proulx: Näin on hyvä, Otava 2011, alkuteos Fine Just The Way It Is, 2008)

Novelliteemakesä on saatettu päätökseen. Annie Proulx´n teos Näin on hyvä kertoo tarinoita Wyomingista, jossa vaimo oppii ymmärtämään, että he eivät olleet yhden ja saman henkilön kaksi puolikasta, vaan kaksi erillistä ihmistä, ja koska Archie oli mies, hän saattoi lähteä milloin huvitti, ja koska Rose oli nainen, hän ei saattanut. Uudisraivaajien elämä on rankkaa, ja rakkaus lämmittää vain hetken. Melkein kaikista novelleista käy ilmi, että luonto on ylivoimainen vastustaja, ja ihminen voi yrittää ottaa sitä hallintaansa, pidellä pahoin ja jopa inhimillistää, mutta lopulta me häviämme aina. Aina.

Kokoelmassa on pari novellia, jotka eivät sijoitukaan Wyomingiin vaan Helvettiin. Se on paikka, jossa tietokoneiden järjestelmät kaatuvat viisi kertaa minuutissa ja jossa itse pääpiru on hyvää pataa muodinluojien kanssa: hän on ideoinut sisukaluja rusentavat valaanluukorsetitkin. Novelli Syvä-Veri-Rasvainen-Kulho sijoittuu muinaisaikojen Wyomingiin, jossa metsästetään biisoneita. Nämä esimerkit kertovat siitä mielipiteestäni, että vaikka takakansi sanoo Proulx´n olevan "aikamme suuri novellisti", minusta tässä kokoelmassa oli aika irrallisiakin elementtejä.

Erjakin tämän on lukenut (täällä) ja kamuni Katja jo toukokuussa (täällä), ja Kirsi on kirjoittanut Proulx`sta enemmänkin täällä. Minä olen pitänyt muista tämän kirjailijan kirjoista enemmän kuin tästä, ja Kirsin jutussa kerrotaan kivasti niistä toisistakin.

Aasi ja joutsen

Tehtiin retki. Nähtiin villisikoja ja pupuja ja aika monta pöllöä. Ei niitä voi erottaa toisistaan.

Aasin kohdalla lapsi sanoi AAHAHAHA, tunnisti siis hevoseksi. Hiiri hymyilytti. Yksi joutsen ontui. En tiedä, oliko se se vihainen.

Kaksi ystävää soitti. Ääntä on aina ihana kuulla. Monesti tuntuu, että me ollaan liian kaukana, mutta tästä on tullut meidän koti.

Paluumatkalla luin kirjaa ja ajattelin sitä ihmistä, jonka näin, entisistä töistä tuttua. Hän puhui kauniita asioita. Ihan valaistuin. Hyvä.

Kovat vaatimukset

Sitten kun minä olen aikuinen, minä sanoin, otan sellaisen miehen, jonka paitoja ei tarvitse silittää ja joka lukee minun kanssani kirjoja. Totta kai. Kaikki muunlaiset ovat vääränlaisia.

Niin ja sitten minä rakastuin.

Hän lukee kalastuslehtiä ja on juuri oikeanlainen.


Hyvää viikonloppua sinulle!

Helmi Kekkonen: Valinta

"Mutta hänestäkin sen näki. Vaikka kukaan ei sanonut mitään, ei kysynyt. Ehkei edes tiennyt. Sen näki että se itse tiesi.

Nuo päivät kauan aikaa sitten. Ne ovat minussa yhä.

Mutta mennyt piirtyy eri tavalla silloin kun on itse ainoa joka muistaa. Kun minua ei ole, se lakkaa, niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan."

(Helmi Kekkonen: Valinta, Avain 2011 - kirjasta kiitos kustantajalle!)

Voi Valinta-parkaa. Voi Helmi Kekkosta. Voi että. Olen kahden tulen välissä. Toisaalta olen onnellinen siitä, että se edellinen kirja oli niin hyvä ja hieno, että sain sellaisen lukea ja että sellainen kokemus tuli keskelle näitä uuden syksyn päiviä. Toisaalta olen surullinen siitä, että mikään sen jälkeen lukemani ei oikein tunnu miltään.

Korvaukseksi Helmi Kekkoselle tästä täysin epäedullisesta lähtöasetelmasta laitan tähän tuo pörriäiskuvan, jota olen säästellyt. Valinta on oikeasti pienellä tavalla hieno ja kielellisesti kiinnostava ja tarinallisesti ehjä ja hienovaraisesti rakenneltu ja yllättävänkin kypsä, vaikka aiheeltaan se onkin pikkuisen kliseinen perhedraama (="salaisuudet paljastuvat isän kuoltua").

Kielen lisäksi pidin Valinnassa sellaisesta sanoin vaikeasti tavoitettavissa olevasta rujoudesta, joka helppouden alla piili, ja siitä hentoisesta selkeydestä, jolla rakastuvat tunnistavat toisensa (En ajatellut mitään muuta, vain sitä otetta ja kasvoilla olevaa varmuutta, meidän molempien hieman kysyvää katsetta, missä sinä olet ollut, tähän voisin jäädä.). Toisaalta sitten hieman ärsyynnyin joidenkin valintojen perustelemattomuudesta ja henkilöhahmojen osittaisesta ohuudesta, mutta voi myös olla, että en osannut katsoa oikein. Voihan ovessakin olla lommo jonka näkee vain jos tietää sen olevan siinä.

Ovat Valintaa muutkin lukeneet, niin kuin Susa (täällä) ja Joana (täällä) ja Jennikin (täällä). Maria vertaa (täällä) Valintaa Elina Hirvosen esikoiseen, joka minulta on vielä lukematta (kiitos muistutuksesta!), ja Katja puolestaan valitsi Valinnan koko elokuun parhaaksi (postaus tässä)! Itse olen jättänyt kuukausittaiset koonnit toistaiseksi tekemättä, mutta Valinta ei nousisi elokuuni parhaimmistoon. Jossain toisissa oloissa olisin varmasti voinut pitää siitä kovasti, ja minusta Valinnasta on selvästi nähtävissä, että Kekkosta odottaa loistava kirjallinen tulevaisuus. Nyt olin niin ikämiehen lumoissa, että tunsin koko ajan lukevani nuortenkirjaa. Toivottavasti pörriäinen korvaa vähän tätä. :)