Täytyy kumartua ja nöyrtyä ja ottaa se lähimpänä oleva pieni marjanruppana, koska se johdattaa seuraavan luo. Jos ei kumarru, ei pääse sinne, missä marjoja oikeasti on. Metsä antaa vain nöyrälle.
Joka vuosi muka keksin tämän uudestaan.
Ja olen hetken kalevalais-filosofinen. Kovin kauan tätä satumetsäfiilistä ja sielullisesti tuntuvaa geneettistä jatkumoa minusta pellava-asuiseen ja poronnahkakenkäiseen esiäitiini ei kestä: metsässä vähän huudeltiin ja itkettiin ja raivottiin. Sitten syötiin eväitä ja kannettiin risuja, sovussa. Kyllä se siitä, taas.
Puun takana hymyili esiäidin henki.
Kauniit kuvat! Ja tarina.
VastaaPoistaMekin oltiin tänään metsässä. Marjoja on täällä etelässä enää vähän, mutta sentään vielä saatiin suu makiaksi. Täällä meni tällä kertaa sovussa, paitsi kun olisi pitänyt lähteä - piti lähteä - pois. Luvattiin, että ensi viikonloppuna taas, paitsi jos sataa.
Ja sitten itsekäs äiti jatkoi yksin äänikirja seuranaan.
Ihana postaus! Nostatti hymyn ja lapsuusmuistot syksyisistä puolukkareissuista:)
VastaaPoistaIhana kalevalais-filosofinen ajatus! Ja uskon, että sillä esiäidillä on sen verran kokemusta, että pienet metsäraivarit kuulostivat tutulta:)
VastaaPoistaMelkein samoissa mietteissä olin minäkin viikonloppuna, kun poimimme puolukoita ja haaparouskuja. Tunsin olevani juurillani, metsässä oli hyvä kokea olevansa osa jotain jatkumoa. :)
VastaaPoistaIhania tunnelmia :)
VastaaPoistaMetsässä on jotain ikiaikaista, joten ei ihme, että mieleen nousee kalevalais-filosofisia ajatuksia. Sitä paitsi metsä rauhoittaa ja siellä sielu niin sanotusti lepää - siitäkin huolimatta, että marja- ja sieniretkillä esitetään välillä arkisia draamoja (minä ainakin kiljun koirille, jotka sotkeutuvat milloin mihinkin puskaan hihnojensa kanssa).
VastaaPoistaIhania aatoksia. Miulla vielä puolukkametsässä käymättä tälle syksylle. Aikoinaan äidin vanhempien kanssa kierreltiin Ilomantsin korpimetsissä marjassa :).
VastaaPoista