Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Oi katso, miten sanat leviävät kuin voikukan siemenet ja laskeutuvat maahan näennäisen kuolleina, kasvavat sitten ja peittävät nurmikot. Vihaiset puutarhojen ystävät vainoavat niitä. Kaikki on sanoja, vain sanoja, joita kosteaat lapsenkädet taittavat ja ojentavat äideille ja isille, ja ne ovat hetken lasipurkeissa, hämärässä, pimeässä, mutta itse kirja lojuu valekuolleena, kunnes joku tarttuu siihen ja antaa sille silmillään elämän, innostunein lapsensilmin, väsynein keski-ikäisen silmin, hetkeksi, ja vanhusten silmin, jotka etenevät tekstissä lähestulkoon tavaamalla, silmälasien takana innokkaat uteliaat silmät. Ja teksti, lauseet, sivujen paasi, kirjan tuoksu, kuvien hidas herääminen ja siirtyminen tekijältä vastaanottajalle, todellisuudentekijältä lukijalle, joka hänkin on todellisuudentekijä, lukija hiljaisuudessaan, kumartuneena, niin kuin äiti tuolissaan, ja silmät sulkeutuvat, kirja vajoaa syliin, kansien väliin vangittu maailma vajoaa kirjan mukana äidin syliin, Maaemon syliin, elämät, kuvat, herättävät, lumoavat, julmat, tuulen lävistämät maantuoksuiset holvit huoneineen, ikkunat tähtitaivaalle avoimina, katedraalit ja luolat ja avarat maisemat, joissa kumartuneet ihmiset tonkivat maata, peltovaoissa kuin linnut, pian lennossa; lukijat, uneksijat, päiväkirjaajat, arkistovaarit, vieraskirjaajat, lokikirjaajat, käsikirjaajat, bibliofilungit ja sananjalkojen kamppaajat, litteralaatit ja opussummaajat, voluminöösit ja folioniitit, painajajaiset ja kritikiikarit - hohtava, pyörteinen kirjaintavaaja, joka sinkoutuu lukijan sisäisiin myrskypilviin, mielikuvituksen katedraalirakentajat, lukukamarimuusikot, kirjoituspöytähaaveksijat, yksinäiset maailmanvalloittajat, ikivanhat lapset, joilla on lukuelämä, kirjoituselämä, joilla on yksi ainoa elämä: luotu, itsepintaisesti elävä, kasvava visio, omapäisesti kudottu kärsivällisyydestä, todellisuudesta, unista, kokemuksista, mietteliäiden tunteiden vuorotteleva kotiintulo. Kuolleet puut alkavat kukkia, valo langettaa vilkkaita varjojaan, hiljainen kesäsade tihkuu marraskuussa, näkymättömän talven jääkylmä näkymätön viima lävistää nopeasti kesäkuun: seisot kaikkien tuulten ristivedossa, alas laskettuna, valaistuna, poissa maailmoista lähimmässä: oman kokemuksesi maailmassa.

(Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta, Otava 2011, suomennettu ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Blad ur höstens arkiv)

Kirjani joka toisella sivulla on tarramuistilappu. Joka luvun jälkeen huokaisin, ihan hiljaa, ja surin jo sitä, että pian tämä loppuu, niin kuin kaikki loppuu, ja enempää ei koskaan tule. Kun kirjaileva nero kuljettaa sanojaan, on helppo hypätä kyytiin, tai nousta ihan varovasti, hänhän on vanha jo, ihan kohta kuoleva - kulkemassa kohti hajoamista, mykkyyttä, pimeää. Hänellä on kuitenkin kirkkaasti ajatteleva sydän, ja kun hän merkitsee itsensä muistiin, hän tavoittaa samalla jotakin sellaista, johon ei arjessa helpolla ylety - kun olemassaolo on suppea valopiiri keittiönpöydän yllä ja hellalla poreileva teevesi.

Carpelanin eläkkeelle jäänyt kertoja, entinen tilastotieteilijä ja kirjojen rakastaja Tomas Skarfelt, toteaa kuvitelleensa jotain suurempaa kuin kuin se, minkä pystyi elämälle antamaan - tai jopa jotain suurempaa kuin se, minkä elämä hänelle antoi. Melankolia kuulunee aina elämän loppuun (ja Skarfelt on kyllä yllättävänkin kohtalokas, hänen yli 90-vuotias äitinsäkin elää vielä), mutta toisaalta on ilokin, vaikka siitä miten voi olla vain, ja sitten, elämän mausteeksi, tavata ihmisiä, joista pitää.

Olen lukenut yhden elämäni parhaista kirjoista. Kumarrun ja kumarran, melkein mykistyn.

- -

Edit. Lehtiä syksyn arkistosta määrittelee myös hyvän kirjan. Sellaisia ovat ne, jotka ovat painavia ja samalla riittävän voimakkaita kohotakseen leijumaan. Tämä on.