Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

"Suuret hovimestarit ovat suuria, koska heillä on kyky täyttää ja säilyttää ammattiroolinsa aina; heitä eivät ulkonaiset tapahtumat järkytä, olivatpa ne sitten kuinka yllättäviä, hälyttäviä ja vaikeita tahansa. He kantavat ammattiosaansa niin kuin säädyllinen herrasmies pukuaan; he eivät anna huligaanien eivätkä olosuhteiden repiä sitä yltään muiden nähden; he heittävät sen yltään silloin ja vain silloin kun itse niin tahtovat, ja se tapahtuu poikkeuksetta vain omassa täydellisessä yksinäisyydessä. Kuten jo sanoin, sitä on arvokkuus."
(Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta, alkuteos The Remains of the Day, 1989)

Koneen ääressä värjöttelevä kirjabloggaaja aikoo nyt ampua kovilla muutaman uutuuspettymyksen jälkeen. Palatkaamme sinne, missä ruokalistaa lukiessaan tietää, mitä saa, ja haarukkaan on helppo poimia juuri niitä makuja, joista itse pitää. Siis vanhoihin kirjoihin. Jopa klassikoihin.

Ensimmäisensä lukuvuoroon pääsi kirjastossa kellastunut Pitkän päivän ilta, jolta uutena Ishiguro-fanina (ja Booker-palkinnosta tietoisena) odotin suuria. Enkä turhaan. Tapahtumat ovat pieniä ja koko tarina melkein olematon: entisaikojen hovimestarisuuruus ajelee uuden isäntänsä Fordilla pitkin Englannin maaseutua ja muistelee uraansa sekä vähän erästä neiti Kentoniakin. Siinä kaikki, mutta:

Ishiguro on mestari ja nero. Hän tekee hovimestaristaan elävän esimerkin siitä, mihin kaunokirjalisuus parhaimmillaan pystyy. Herra Stevens on lihaa ja verta, ja hän on paitsi ihana, myös ihanteissaan vankkumaton ja pyrkimyksissään jopa hauska. Hänessä kohtaavat tragedia ja komedia, ja ääneen lausumaton, se kaikkein salaisin, käy ilmi vuolaasta ajatusten virrasta, jota herra Stevens meloo tyylikkäästi matkusteluun soveltuva puku yllään.

Oi.

- -

Norkku on tämän myös lukenut ja samoin Zephyr, ja varmaan koko muu maailma on nähnyt Emma Thompsonin ja Anthony Hopkinsin tähdittämän elokuvankin. Minä en.

Edit. Upea, Ishiguron kahta minunkin lukemaani teosta vertaileva arvio, löytyy täältä, jaanan luota!