Turkka Hautala: Paluu

"Kaupunki oli oma itsensä: pienuudessaan ja vaillinaisuudessaan, ikuisessa muuttumattomuudessaan kuin kuka hyvänsä meistä. Se laahusti talvesta seuraavaan isompiensa varjossa, menetti välillä jotkut kasvot, sai toiset tilalle, ehti nähdä hymyn siellä kyyneleen täällä. Se eli elämäänsä metsien ja valtateiden keskellä ja jonakin päivänä se kuolisi, kun viimeistenkään ihmisten toiveet eivät enää mahtuisi pikkukaupunkeihin ja niille kävisi kuten kerran kävi kylille."
(Turkka Hautala: Paluu, 2011)

Jos Turkka Hautala kirjoittaisi lyijykynällä, minä voisin istua tuolin vieressä lattialla ja poimia puiset teroitushippuset johonkin pieneen aarrerasiaan. Kaikki, mikä Hautalan kynästä lähtee, on yhtä arvokasta. Tuli siis se odotettu oi-efekti. Ihanaa.

Kuten ystäväni Joana ja Katja ovat sanoneet, Paluun teemat ovat aika rankkoja. Väinö Linna -niminen, sosiaalisista ongelmista kärsivä mutta niihin apua alkoholista löytävä nuorukainen palaa kuuden vuoden jälkeen kotikaupunkiinsa tapaamaan isäänsä. Lapsuusmuistoissa kilisee painava reppu ja äiti sanoo, että annetaan iskän olla rauhassa, sillä on niin kauheeta kun joutuu kaks iltaa oleen oma ittensä. Isä opettaa, että rupujen puolella pitää olla, aina, ja ehkä siksi aikuisen Väinön on helppo mennä etsimään isäänsä pultsariporukoista.

Paluussa etsitään syitä suomalaisten vinoutuneelle alkoholikulttuurille: Ajat ovat henkisesti typötyhjiä, on tarve vapautua, olla toisten kanssa, iloita, itkeä, elää. Suomalaiset ovat ulkoistaneet elämisen humalaan ja kantavat surumielisyyden geeniä, johon vain viina tuo helpotuksen. Ja asuvathan Suomessa vielä maailman vittumaisimmat ämmätkin, että sikäli.

Myös Väinö on todennut alkoholin vapauttavan vaikutuksen. Hän ei halua olla tylsä mykkä paska, jonka kanssa muiden on piinallista olla. Hänen on vaikea keksiä puhuttavaa ihmisten kanssa, mutta Hautala kirjoittaa hänet niin, että on helppo uskoa hänelle käyvän kuitenkin hyvin.

Hautalan esikoiselle, Salolle, toivoin blogisavuja viime vuoden lopussa (siitä lyhyesti tässä postauksessa), mutta nyt kirjailija pistää vielä paremmaksi. Paluu on niin kokonainen, valmis, hiottu ja täyteläinen, etten osaa kuvitellakaan, mitä seuraavaksi. Hautalan kieli on upeaa ja dialogi hurmaavaa ja uskottavaa, alkulehdillä esiintyvä kämppäkaveri Johan ehkä Suomen kirjallisuuden hauskin taustahenkilö ja koko kirja aivan upea taidonnäyte.

Niin ja voi minulle niitä teroitushippusia lähettää postitsekin, jos läsnäoloni tuolin vierellä häiritsee. :)

- -

Kirsin kirjanurkassakin tämä on luettu, Hesarin arvio tässä. Omakseen Paluun saa joku onnekas Karoliinan poistoperjantaiarvonnassa!