Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

"Tuntui hyvältä kun he olivat takapenkillä. Sillä tavoin he saattoivat puhua minulle mistä halusivat ilman että heidän tarvitsi katsoa minua kasvoihin, eikä minun puolestani tarvinnut nähdä heidän kasvojaan, ja joskus he kaiken lisäksi olivat katsomatta toisiaan. Silloin me kaikki kolme tuijotimme ulos omasta ikkunastamme sanomatta yhtään mitään, auto kulki eteenpäin, ja me kaikki tiesimme etteivät asiat olleet kunnossa. Tytöt tiesivät sen, minä tiesin sen, ja hän joka ei istunut autossa tiesi sen ehkä kaikkein parhaiten, eikä hän sen vuoksi ollutkaan mukana näillä meidän retkillä.

Sellainen oli tilanne."
(Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta, 2011, alkuteos Jeg forbanner tidens elv, 2008)

Ei, tässä kirjassa ei tapahdu mitään. Henkilöt eivät ole hohdokkaita. Niillä palelee koko ajan sormia ja ne kastelevat vaatteensa. Ne ovat tehneet vääriä valintoja, kaivanneet koko aikuisikänsä jonnekin muualle, epäonnistuneet kaikilla elämänsä osa-alueilla. Ne ovat heppoista tekoa ja ne tietävät, että olipa ihminen nuorena kuka tahansa, äkkiä tuli päivä jolloin hänellä oli kaikki tämä: koriste-esineitä ja pitsiliinoja, pieniä posliinisia koiria ja paimenpoikia myllynrattaan vieressä jossakin päin Alppeja -- (!).

Per Pettersonin Kirottu ajan katoava virta on viipyilevä, ärsyttävä, mieleenjäävä, mysteerinen, kaunis ja runollinen kirja. Siinä on paljon samaa ja paljon erilaista kuin Hevosvarkaissa, josta viime vuonna pidin ihan hirveästi. Lumiomenan Katja nosti tämän uudemman Pettersonin yhdeksi kirjakeväänsä kohokohdista, ja Kirsi Pihakin näyttää tästä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittajasta pitäneen.

Tässä kirjassa on paljon hyvää, mutta päällimmäiseksi jää tänään tämä ajatus: että vaikka emme näyttäneet silloin samalta kuin nyt,-- ehkä olemme kuitenkin vielä samoja. Niin. Kuitenkin, jotenkin.