Essi Tammimaa: Paljain käsin

"Eivätkö ihmiset yleensä ole onnellisempia, kun aurinko porottaa ja hiki kiusaa nivustaipeita? Silloin, kun voi jäädä pihaan istumaan lehti käsinojalle lepsahtaneena ja vain nauttia tuulenviristä. Lapset voivat juoksennella paljasjaloin ja paljain pyllyin niin kuin me lapsuuden kesinä Mustikkamaan tennisnurmikolla. Kukatkin räikyvät kukoistustaan, kunhan ne iltaisin kastelee.

Virva ja Taneli eivät ole. Onnellisille ei mikään riitä."
(Essi Tammimaa: Paljain käsin, 2011)

On aika paljon, mistä voisi aloittaa.

Se on hyvä merkki.

Essi Tammimaan Paljain käsin on nimittäin monisivuinen, -säikeinen, -sukupolvinen ja -teemainen teos. Siinä ollaan sota-aikojen Kalliossa ja nykyaikaisessa hoitokodissa, perunakellarissa ja powerpoint-esityksessä. On sänkyjä, miehiä, siskoja, tauluja, puutarhoita - ja toisaalta taas lapsettomuutta ja äitiyttä, erilleen kasvamista ja yhteyden löytämistä ja sitten vielä särkymättömyyden illuusioita, huolenpidon ja naiseuden rajoja ja kysymys siitä, että kun sota loppuu, mitä on enää jäljellä pelastettavaksi? Näistä miehistä ei enää isiä tule, ei vaikka siittäisivät kukin viisi lasta ja saisivat rintamamiestalon peltoläntteineen. Sitä, mitä nyt on tehty, ei kukaan nainen voi korjata.

Tammimaa on taitava. Hän kuvaa yhtä helpon tuntuisesti sen, miten sosiaalinen nousu on työläispenikoille ollut liki yhtä mahdotonta sukupolvesta toiseen, ja toisaalta sen, miten rakkaudettomuuden kehän voi murtaa. Tammimaan kertoja on Varpu, yksi kolmesta siskoksesta. Hän työskentelee lähihoitajana vanhusten parissa, vaihtaa vaippoja ja irrottaa kanyylin viimeisen kerran jo kylmenevästä kädestä. Näkökulmia on kuitenkin monta, ja tässä Tammimaan taituruus näkyy. Kertoja kertoo yhtä lailla Varpun äidin lapsuudesta, hänen äidinäitinsä menneisyydestä, siskojen kuiskauksista ja samoista peloista, joita kaikkien sukupolvien naiset ovat vuorollaan tunteneet.

Raisa Mattilan Hesarissa julkaistu arvostelu oli pääosin kiittävä, mutta siinä nostettiin esille sama asia, johon minäkin kiinnitin huomiota: teoksen kieli ja sen kuvat ovat enimmäkseen kauniita ja soljuvia - lattialla voi olla pölyhahtuvien pitsikaulus, tunteet hyrskyvät ja ensimmäinen kerta on vähiten romanttisin, häive tuskan kosteutta joka kulmassa,-- pulahdus mutaiseen lampeen, jonka pohjalta liukkaat rietokset kiusaavat jalkapohjia - mutta toisaalta taas välillä kikkailu menee (minustakin) hitusen liiallisuuksiin, kun äiti hupisee lapsen korvaan mehmoisia sanoja.

Vasta lukemassani Petri Tammisen kirjassa kirjailija keräili teoksiinsa kohdistuvia arvioita ja varsinkin niitä, joissa häntä verrattiin muihin kirjailijoihin. Tammimaata tekee mieli verrata ensinnäkin vähän Mikko Rimmiseen kielikokeilujen vuoksi, sitten Susanna Alakoskeen, joka myös käsittelee jo geeneissä määrättyjä luokkaeroja ja niiden pysyvyyttä, sitten Katriina Ranteeseen, jonka siskossarja oli nelinumeroinen... Mutta: Tammimaa on ihan omanlaisensa. Se on hyvä!

- -

PS. Kirjailijalla on oma Aaltopahvia-blogi. Vaikutti kiinnostavalta, kun kurkin!