Alice Munro: Liian paljon onnea

"Hän luki myös nykykirjallisuutta. Aina kaunokirjallisuutta. Häntä suututti kun kaunokirjallisuudesta puhuttaessa mainittiin sana "pako". Hän olisi saattanut kiistää leikkisästi että todellinen elämähän se pakoa oli. Mutta asia oli liian tärkeä, jotta sitä olisi voinut käsitellä."
(Alice Munro: Liian paljon onnea, 2009, suom. 2010, novellista Vapaat radikaalit)

Lomalukemisten ykkönen ajallisesti mutta kakkonen merkittävyydessä oli kanadalaisen Alice Munron tuorein novellikokoelma, joka oli aivan yhtä hieno kuin edeltäjänsä. Pidän Munrosta ja hänen tyylistään, jossa voi hymyillä hurjistuneesti ja hiusten platinanvaalea sävy voi symboloida kovasydämisyyttä, moraalittomia tekoja ja pitkää ja mutkikasta matkaa elämän synkkien takakujien kautta.

Munron novellit ovat pitkiä, arkisia ja syväluotaavia, vaikka Munro vitsaileekin, että novellikokoelma syö kirjan arvoa, saa kirjalijan vaikuttamaan joltakulta, joka väijyy Kirjallisuuden porteilla eikä ole päässyt turvallisesti sisäpuolelle (novelli Miten meidän tulisi elää). Porttien sisäpuolella - henkisten siskojensa Margaret A:n ja Carol S:n kanssa, tietysti! - on nainen, joka osaa tehdä ihmisiä. Novellien päähenkilöitä tulee ikävä. Jokaisesta heistä haluaisi tietää lisää. Miten käy Doreelle, jolle haluaisi huutaa, että älä mene tapaamaan sitä Lloydia? Tai Marlenelle, jonka lapsuuden kesäleirikokemus muovaa koko elämää? Kaikkein ihaninta oli kuitenkin se, miten Roy puhui puista kuin runoista. Ah, mikä kirja!

Koska kanssabloggarit (kiitos anni.m ja Susa!), olivat varoittaneet, luin viimeisen novellin keskivaiheilla enkä siis joutunut pettymään, että kokoelma olisi päättynyt tylsimpään tekeleeseen. Kannattaa tehdä niin.

(Tästä lisää myös Hannalla täällä! Huomenna sitten se loman ykkönen! :))