Mikko Rimminen: Nenäpäivä

"Päivät tumpsahtelivat paikalle ja matkoihinsa niin kuin ne tekevät silloin, kun elämä on kutakuinkin kunnossa. Ei niissä tietenkään mitään ikimuistoista ollut, päivissä, pikemminkin ne ohittuivat jotenkin huomaamattomasti, pitkästä aikaa ei sitä nimenomaista aikaa tarvinnut laskea, se vain kulki omalla painollaan möyheäksi muuttuneen elämän kyljessä."
(Mikko Rimminen: Nenäpäivä)

Auringon valo voi olla niin nektarimaisen paksua, että se melkein soi. Kun Irma lähtee ulos, hän pesäytyy kuusenvihreään pomppaan ja kattaa liikkuvan majansa marjapuuronpunaisella baskerilla. Laukku on kannin ja silmät voivat olla myttyynitketyt, mutta Irma tietää, miten ihminen alkaa tuntea kaikenlaista, kun on hiljaista.

Mikko Rimmisen Nenäpäivä ei ole itsetarkoituksellisesti kielellä brassaileva mutta voi että millaista suomea siinä on! Vaikka Rimminen on ottanut käyttöön kaikki verbinjohtimet ja yhdyssanantekokonstit, Nenäpäivä ei ole vaikealukuinen tai vaikeasti ymmärrettävä kirja. Sen sijaan se on yhtä aikaa ääneennaurattavan hauska ja hirvittävän surullinen, vaikka se on lempeä mutta ei julma.

Kertoja-Irma, jonkalaisen naisen jokainen tuntee, on aivan valloittava hahmo. Hänen ajatuksensa ehtivät pujahdella seinäkellojen sijoitteluun tai siivouspaidan kuviointiin silloinkin, kun hänen pitäisi osata olla. Irma on traaginen mutta ei säälittävä, tavallisen tylsä mutta aivan erityinen, lörpöttelevä mutta mysteeriksi jäävä. Kun hän on seuraavan kerran yhtä aikaa minun kanssani punnitsemassa hedelmiä marketissa, minä aion sanoa hänelle hei. Sitten voimme vähän jutella siitä, miten turhia viinirypälerasiat ovat mutta silti niitä tulee aina otettua ja että on se harmi, kun kotimaisia omenoita ei saa kuin syksyllä.

- -

Niin ja F? Kyllä, ihan oikeassa osoitteessa.

(Ai kuva? Arkistosta. Onhan siinä nenä. :))