`Elämä ei voi olla pelkkää kauneutta, Annaseni´, tohtori oli järkeillyt. Hän oli nähnyt melkoisesti tuskaa ja kärsimystä. `Maailmassa on siitä huolimatta paljon kauneutta. Ajattele vaikka Rakastavaisten polkua.´
`Ja kuuta nousemassa Kummitusmetsän puiden ylle´, Anna myönsi."
(L.M. Montgomery: Annan jäähyväiset, suom. 2010, julkaistu ensi kerran englanniksi 2009, vaikka toimitettu kustantajalle 1942)
Anna Shirley, sittemmin Blythe, on minulle rakas ja tosi henkilö. Montgomeryn viimeisessä Anna-kirjassa, joka on rakenteeltaan erikoinen ja joka julkaistiin vasta nyt, tämä säkenöivän suloinen tyttö on koko kylän ihailema tohtorinna, joka ei oikein itse pääse ääneen. Hän lukee joitakin runojaan ja hänen sanomisiaan siteerataan ympäriinsä, mutta suuremman painon saavat kirjassa muut kyläläiset ja heidän elämänsä käännekohdat. Kun rouva Blythe lukee runojaan, niitä kommentoivat hänen perheensä jäsenet ja yleensä viimeisen sanan saa arkinen kotiapulainen Susan Baker, jonka mielestä Shakespearen paikka ei ole taivaassa eikä surullisista asioista tarvitsisi puhua.
Jotkut kyläläiset kuuluvat säälittelevän, että on harmi, ettei tohtori Blythe saanut vaimokseen syvällisempää (!) naista, mutta Kotikunnaaltapa kuuluu nauru ja perheen lapset ovat kaikkien ihailemia. Sävyt kuitenkin tummenevat ja äidin kasvoilla näkyy varjo, kun väliin tulee suuri sota, jossa perheen Walter-poika, herkkä runoilija, kuolee.
Annan jäähyväiset on hämmentävä kirja. Se näyttää Montgomeryn toisen puolen, ja vaikka teoksen tarinat ovat juoneltaan ennalta-arvattavan vanhanaikaisia, siinä on paljon uuttakin. Jokainen meistä saa vuorollaan oman osansa suruista ja menetyksistä, ja Annan jäähyväiset näyttää yhden naisen ja yhden perheen tarinan. Näköyhteys ei kuitenkaan ole suora vaan ennemminkin kampauspöytämäinen. Sivupeilejä käännellessä näkee aina uuden kuvan itsestään. Kaikkia kuvia ei aina tunnista omikseen eikä nuttura aina olekaan niin sievä kuin luuli. Monesti asiat eivät ole ihan sitä miltä ne näyttävät. Tai millaisiksi niitä luuli. Senkin Montgomery haluaa sanoa.
- -
PS. Tästä kirjasta on kirjoitettu liki kaikissa kirjablogeissa, mutta en ole lukenut niitä postauksia vielä. Halusin ensin elämyksen ja sitten analyysin. En siis linkitä ketään, mutta palailen lukemaan teidän muiden ajatuksia tästä!
PS2: Kuva on arkistoista ja Norjasta.
Kuva sopii kirjan henkeen!
VastaaPoistaHienosti keksitty tuo kampauspöydän sivupeilit. Äidilläni on sellainen pöytä ja kun siinä istuu ja niitä peilejä kääntelee, tulee tosiaankin mieleen värisyttäviä ajatuksia, joissa miettii toden ja kuvitellun häilyvää rajaa...
Kiva, että sinäkin teit Annan jäähyväiset. Minä en millään muista ketkä kaikki tämän ovat tehneet...ja nyt mietin juuri, ketkä kaikki ovat tehneet Meriharakat...syystä että...
Leenan tavoin ihastuin tuohon kampauspöydän sivupeilit-vertaulseen. Kuinka hyvin se tähän kirjaan sopiikaan!
VastaaPoistaKirjoitit muutenkin hienosti tästä. Minun oli hieman vaikea ruotia Annan jäähyväisiä, koska minullekin Anna on läheinen ja todellinen henkilöhahmo ja nyt hänet nähdään jotekin etäisenä ja kaukaisena. Toki runojensa myötä Annan sisimmät tunnot valottuvat hyvin, mutta silti. Pidän tätä(kin) kirjaa aarteenani, vaikka mikään helppo pala se ei minulle ollut.
Novellistina ja tunnelmanmaalaajana Montgomery onnistuu hienosti.
Me ei olla päästy vielä häihinkään asti, mutta ekaluokkalainen kyllä sanoi jo aikoja sitten, että kyllä se Anna menee Gilbertin kanssa naimisiin. OIkeassa siis oli!
VastaaPoistaTämä ei taida olla enää iltasatukirja?
Leena, etsin sopivaa kuvaa aika kauan... Ja kun näin tämän, asia oli selvä. Kiva, että sinäkin tunnistit tunnelman! Kampauspöytä on minunkin äidilläni. Olen istunut sen äärellä tuntikausia nuorena tyttönä ja yrittänyt nähdä, kuka mistäkin peilistä katsoo.
VastaaPoistaLumiomena, kiitos! Olen otettu kehustasi. En halunnut lähteä liikoja selostamaan (taaskaan...) vaan tallentaa lukemisen jälkeisen tunnelman. Minun tekisi mieleni tehdä jonkinlainen keskusteluanalyysi Annan ja Gilbertin dialogeista: toinen unelmoi ja toinen pelleilee ja yhdessä muistellaan menneitä vähän ehkä katkerahkoonkin sävyyn... Novelleista moni oli niin aikansa lapsi, että ihan tuskastuin, vaikka kuinka haluaisin muuta leikkiä. Aika vanhanaikaisia, enkä varmaan olisi viitsinyt kenenkään muun kirjoittamina niitä lukeakaa. Hämmentynyt olo on vieläkin. Kokemus oli outo, mutta aarre tämä on minunkin hyllyssäni!
Pipsa, joo, totta kai! On muuten aika virkistävää, että jollekin tämä avioitumistieto on uusi! Me vanhat fanithan olemme suorastaan unohtaneet sen ilon ja onnen, että ne viimeinkin tajusivat...! :) Ja ei, iltasatukurja tämä ei enää ole.