Viimeisenä päivänä

Vuoden viimeisenä päivänä katsotaan eteenpäin ja suunnitellaan tulevaa hyvin aikomuksin, mutta myös taaksepäin kannattaa välillä kurkkia. Minä teen sen pohtimalla Kodin Kuvalehden Olipa päivä -juttusarjan kysymyksiä.

Vuonna 2010

ärsyynnyin
itseeni ja omaan pienuuteeni moneen kertaan, vaikka ikinä en olisi arvannut, että näin käy. Äitiys on rankka laji. Ja ihana, tietysti.

ilahduin
monista hyvistä lukuhetkistä, pienen kasvusta isommaksi, siitä että osaan heittäytyä hetkeen. En tiennyt että osaisin.

työpaikalla
kävin ehkä neljä kertaa. Kodista tuli työpaikkani. Olen aika hyvä työntekijä täällä. ;)

kohokohta
ei ole yksinäinen, vaan niitä on monta.

suunnittelin
aterioita, terveellisempää elämää, ehkä töihinpaluutakin.

turhauttavin rutiinini
on imurin nostaminen siivouskomeroon. Se saa olla siellä ehkä vartin. Lapsi haluaa koko ajan imuroida.

tässä iässä
on hyvä olla. Enää ei ahdista. Ajan kulu ahdisti aika kauan.

kaipasin
kainaloa ja sohvaoleilua murun kanssa. Kuitenkin kaipasin, vaikka kolmisin on juuri sellaista kuin aina toivoin.

kadun
jotain sellaista hetkeä, että pesin vain hampaita, vaikka pieni roikkui lahkeessani kiinni. Olisi pitänyt ottaa se siitä heti syliin. Aina ei ihan heti voi.

kotipaikkakunnallani
olen kävellyt paljon ja löytänyt monta uutta reittiä keskustasta kirjastoon.

nolottaa myöntää,
että ainoa ohjelma, jota olen oikeasti kiinnostuneena yrittänyt katsoa, on Miljonääriäidit Maria&Nina. Ja ihan siis vain sosiologisena case studyna, tiedättehän.

ostin
aika vähän mitään. Muutaman vaatteen, kolme kirjaa (tai oli niitä enemmän, kun kuitenkin menin alen loppuhuipennukseen ja siis halpaan), lapselle kaikkea. Ruokaa.

nukkumaan mennessäni
olen kuullut huoneesta kolme hengitystä, ja siinä on kaikki. (Siis koira ei nuku meidän kanssa, kuvassa telttaillaan.)

antaisin arvosanaksi vuodelleni
täyden kympin. Tämä vuosi on ollut hyvä vuosi, elämän tärkein vuosi. Tähän asti.

Hyvää uutta vuotta sinulle!

Ikäviä

Kaikkein eniten on jo nyt ikävä niitä aamuhetkiä kun lakananlämmin lapsi lepäsi sylissä ja tyhjensi maitopulloa. Ja sitten sitä tarmokkaan konttaamisen ääntä. Ikävä on myös seitsemän tunnin päiväunia - no edes viiden, sellaisia meillä oli. Niitä jalkapohjia, joilla ei ollut otettu vielä yhtään askelta. Nykyään paksuuntuvien hiusten entistä pehmeyttä. Sitä nöyhtää, jota tuli pienten sormien väliin. Hampaattomia haukotuksia.

Ihan pian minulle tulee ikävä sitä aaaata, kun hän silittää jotain pehmeää. Ohimoiden kuhmuja ja otsan mustelmia, yksivuotiaan elämä on välillä yhtä kolhimista. Ihan varmasti kaipaan sitä ääntä, joka kuuluu, kun hän varoen ja hallitusti heittäytyy pystyasennosta pyrstölleen. Sitä, miten hän tuo palapelipallon ja sanoo njannjannjan. Se on että anna, tehdään yhdessä. Minulle tulee ikävä naurua tutin takaa, käsiä jotka eivät ihan aina osu ihan yhteen kun hän taputtaa, sitä miten me aina sanotaan pylly edellä, kun hän laskeutuu portaita, sohvalta, sängyltä.

Koko ajan kaikki muuttuu. Koko ajan kaikki tapahtuu ensimmäistä ja viimeistä kertaa, ja siinä keskellä olen minä ja näen sen kaiken ja aion muistaa ainakin nämä.

"Koska tahansa ja kuka vain"

"Eikä tämä tarkoita että mikään elämässä muuttuu. On ihan yhtä paljon iloa, se ei maailmasta vähene kuin turhaan turhia suremalla ja asioista etukäteen huolehtimalla. Antaa hevosen surra, sillä on suurempi pää.

Eikä nyt tarvitse pelätä yhtään mitään enempää kuin ennen, eikä kenenkään, isä sanoo ja katsoo ensin Anna-Liisaa ja sitten Outia.

Näin minä opin että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa.

Sillä sillä lailla riisiryynipuurosta isä sanoo vielä ihan lopuksi, ja sitten aletaan keittää teetä ja voidella kinkkuleipiä valmiiksi lasivadille."
(Olli Jalonen: Poikakirja)

Minä olen tyttö, joka elää poikien kanssa. En ymmärrä yhtään, mitä kiinnostavaa on räjähteissä. Tai miltä tuntuu olla polvet ruvella. Tai miksi ihmeessä tulvaveden virtausnopeutta pitäisi mitata. Poikien maailma ei ole kovin kiehtova - tai niin luulin ennen Olli Jalosta. Ystävä luki Poikakirjan jo syksyllä ja sanoi, että siinäpä on kirja, jonka luettuaan tietää, mikä suomalaisia miehiä on vaivannut, sitä edellistä sukupolvea ainakin. Totta, niin tietää. Niitä on vaivannut sotatraumojen siirtyminen seuraavaan polveen, kilpailuhenkinen koulujärjestelmä ja pakko piilottaa herkkyytensä.

Poikakirjan kertoja, Olli, yrittää jäsentää maailmaansa kirjoittamalla listoja asioista. Hän jäsentää lauseita kansalliskilpailuissa asti, seisoo ringissä mukana, kun Elefantti-nimistä koulutoveria hakataan ja myöhemmin oppii sen, miten ihmisestä jää ihan vähän, ja koska tahansa ja kuka vain, eikä mikään ympäriltä pysähdy.

Jalosen kieli on herkkää ja tavoittaa lapsen maailman. Kirjassa on paljon mieleen jäävää, sellaista, että seuraavaan kirjaan tarttuminen tuntuu vaikealta. Ollin perheen suhteita ja puheita kuvataan selkein, pienin vedoin, ja niissä on paljon kiinnostavaa: äidin ja isän suhde, kaksostyttöjen kasvu ja eriytyminen, pikkusisko Pienen (!) itseensä käpertyminen. Oma lukunsa ovat Ollin opettajan käyttämät kasvatus- ja opetusmetodit, kun hän pistää kaikki luokan 43 poikaa hiljaisiksi. Armeija alkaa jo kansakoulussa. Heikoille ei ole sijaa, eikä mammanpullalla syötetyistä ole mihinkään.

Poikakirjaa on kehuttu paljon. Se muistuttaa vähän Hannu Väisäsen Vanikan paloja (joka on ihana, ihana!) ja jatkaa kunniakkaasti mutta myös vähän uudella tavalla suomalaisen realistisen kerronnan ja lapsuuskuvausten perinteitä. Ja Poikakirjan loppu! Se on niin kaunis, etten muista vähään aikaan sellaista lukeneeni.

- -

Tyttö joka ei ymmärrä räjähteiden kiinnostavuutta on myös tyttö joka imuroi koiran! Näin meillä. Kauhea karvanlähtö. Taas.

Pieni ja iso

Jouluna huomattiin, että aika iso ero on kaksikuisella ja yksivuotiaalla. Pientä pitäisi nyt osata ruveta kutsumaan omalla nimellään, sillä jonka hän sai. Hyvä nimi.

Kuvassa ollaan siis siskon luona. Mummolassa oltiin joulu. Ja nyt kotona. Meneillään on lukuaika, lepoaika, aikuisten aika, päiväuniaika.

Kiitos kaikille hyvää joulua toivottaneille. Hui kun teitä oli monta! Ja kiitos kaikille lahjojille! Kyllä nyt kädet pysyvät lämpiminä, tiskipöytä puhtaana ja junat raiteillaan. Ja äiti tyytyväisenä, kun on luettavaa. Sain saman lahjan kuin ystäväni Joana. Kerron siitä huomenna.

Kuusen luota

Pikkutontun päässä pysyy kulkuslakki vain sekuntien ajan ja riisipuurossa oli jokin paha vika (oli siinä, minustakin). Mutta ei se mitään. Kylän pienimmästä talosta ja Suomen pienimmän kuusen luota lähtevät nyt hyvän joulun toivotukset kaikille teille!

Joulurauhaa, jouluiloa!

Juuri tällaista palaa joskus pyhien jälkeen.

Kotiäidin (joulu)karkkitesti 25

Tämä karkkitesti on omistettu rakkaalle ystäväperheelle. Heillä kuulemma jokainen saa kerran vuodessa mennä nukkumaan suklaalevyn kanssa ja ilman hampaiden pesua, ja näin käynee taas ihan pian, koska tämä on jouluyön perinne. Minä olen paitsi ankea myös nössö enkä voisi kuvitellakaan saavani unta suklaan maku suussani, mutta jotta hekin tietäisivät, mitä suklaata valita, testiin päätyi koko yöksi riittävä levy Fazerin kausiherkkua.

Tutkittu: Fazer Joulusuklaa
Sisältö: "Mausteista maitosuklaata, hedelmäpaloja (7%), piparia (4%) ja mantelia (3%)."
Pakkaus: 300 gramman jouluhalko täyttä tavaraa.

Plussaa: Maistuu oikeasti joululta! Siis vähän glögiltä, vähän piparilta, vähän hedelmäkakulta. Hyvä, aika eksoottinen.
Miinusta: Ei siis maistu lanttulaatikolta. Se on minun jouluni ykkösherkku. :)

- -

Joulupostista kiitos lumiomenalle! Olet kyllä suloinen!

Henkinen joulurauha

Näin sydämeeni joulun teen, ja sitten me mentiin. Joululauluvihossa päästiin viisuun 16, ennen kuin meidän oli pakko lähteä kotiin kirkon parvelta. 45 minuuttia on aika hyvin yksivuotiaalta, minusta ainakin.

Olen nähnyt pienen vauvan ja koiranpentuja. Suloisuuskisan voittajaa on pakko miettiä pitkään. Sillä ehkä oli harmaita karvoja tumman turkkinsa seassa. Tai vihreä potkupuku, en ole ihan varma.

Jouluviikko. Perheen jouluvalmisteluista puuttuu enää auton pakkaaminen ja lähtö. Viimeiset päivät voisivat olla kiireisiäkin, mutta meillä on jo joulurauha täällä kotona. Ainakin noin niin kuin henkisesti. Oikeastihan täällä painitaan ja kiljutaan ja nauretaan ja riehutaan. Ja niin on hyvä.

Kameran edessä

- Minua harmittaa sitten joskus kun minusta ja lapsesta ei ole yhtään kuvia. Ota joskus, ota nyt, sanoi hän, joka yleensä jää kameran taakse.

Olisihan sitä voinut hiukset harjata. Vaikka nyt otettiinkin tällaisia kasvottomia.

Huijasin painijavartaloisen palleron nukkumaan eteiseen. Ulkona on turhan kylmä. Hyvää neljättä adventtia!

Mahdottomat tehtävät

Ajattelin tehdä listan vuoden parhaista kirjoista. Se ei onnistu. Vaikuttavimmista? Ihanimmista? Mieleen parhaiten jääneistä? Huh. Olen huono numeroissa, mutta muistiinpanojeni mukaan minulla on 67 kirjaa, joista valita. Taidan tehdä ennemmin ruokaa kuin listoja.

- -

PS. Yksivuotiaan mielestä kodin kiehtovin paikka on saunan uuni.
Ja PS2. Älä edes kysy. Potta on sisustuselementti. Ja vain sitä.

Yhteyksiä

Yhteydet katkeilevat. Netti ei toimi ja toimii ja ei. Televisio näkyy noin viitenä iltana viikossa (minulle se ja sama). Lapsi katsoi Anniina Balleriinan ja siirtyi lukemaan kirjaa (voi kyllä!). Me miehen kanssa tuijotettiin Taikuri Savinen horroksessa ja havahduttiin: ensimmäinen ihan kokonainen ohjelma, joka ollaan nähty vuoteen. Nauratti, sekin. Onneksi nämä yhteydet pelaavat.

Joulu alkoi jo!

"Autan sinua vähän tässä. Illan tullen oltiin pieniä kaikki. Höyhen olin ja toivoin, että säilyttäisin pilvettömät silmät. Ei ne säily, mikä onni. Katson Valoa ja tiedän minkä kaiken läpi se vielä joutuu, raastuu, liukuu, kaatuilee. Lentää ja putoaa. Nauraa. Huutaa. Katson ja autan vähän tässä, ei ole helppoja rivejä joilla kasvaisi kunnon sato. Ei kohtaamista josta ei jäisi mustelmaa. Valon tullen aloin kompuroida sanoissa: on niin, mutta toisaalta mustaa, toisaalta valkeat laikut. Ei ollut enää selvää mihin piti suuntia, nyt autan vähän, en minäkään tiedä, mutta tuosta kohtaa lähtee pitkospuut."
(Johanna Venho: Tässä on valo)

Minulla on jo joulu. Suloinen karkkivaihtokaverini Tuula Norjasta lähetti joulusuklaiden mukana lapaset, jotka lämmittävät, jos vääräsäärinen tonttu pukeutuu kesäkukkasiin. Kiitos!

Toinen kiitos kuuluu ihanalle ystävälle. Luin tuota Venhoa silloin kun odotin lastani, ja voi että se itketti silloin ja itkettää nytkin. Koko runokokoelma perustuu sille ajatukselle, että vaikka äiti tietää millainen maailma on, sinne hänen täytyy lapsensa valmistaa. Runot ovat kauniita ja surullisia ja täynnä valoa. Tai Valoa, Valo on se lapsi, josta puhutaan. Johanna Venho on äitiyden kuvaajana herkkä ja tarkka. Jos teidän joulupukkinne vielä ottavat toiveita vastaan, toivokaa tätä! Tai lahjokaa itse itseänne.

Guavapuun Baba

"Paistaisiko hän sen saviuunissa? Vai hauduttaisiko padassa? Entä jos hän täyttäisi ja friteeraisi sen? Kietoisi banaaninlehtiin ja täyttäisi kanan- tai hanhenmunilla? Leipoisi naan-leipään? Antaisi muhia saviruukussa? Maustaisi sahramilla? Pistelisi mausteneilikoilla? Keittäisi granaattiomenamehussa?
(Kiran Desai: Hulabaloo hedelmätarhassa)

Aika ihana ristiriita: on pakkanen ja vain huurre kukkii, mutta kirjassa tulisia ruokia ja niin kuuma, että Sampati-parka yrittää nukkua sormet harallaan, jottei tikahtuisi lämpöön.

Hedelmätarhassa alkaa melkoinen hulabaloo, kun postivirkailijana aikaansa kuluttanut ja ihmisten kirjeitä auki höyryttänyt Sampati päättää jättää kaiken ja kulkeutuu vanhaan hedelmätarhaan. Hän päättää asua guavapuussa (eilen puhuin erehdyksessä mangosta!) ja vähän vahingossa hänestä tulee suuri Baba, jolta tullaan kysymään neuvoja. Hänhän tietääkin aika paljon työhistoriansa ansiosta! Pian puun alle muuttaa koko perhe: isä, joka huomaa heti, miten tilanteen voisi hyödyntää rahallisesti, äiti, jolla on taipumusta haaveiluun ja joka kokkaa kuin jumalatar (tuo alun katkelma on hänen mietteitään!), sisko, joka haluaisi mieluummin kuljeskella basaareissa ja jutella Hungry Hop -jäätelöpojalle, isoäiti, joka mielestään tietää tulevaisuuden.

Keitos on maukas. Raikas, hauska ja herkullinen, sanoo The Timeskin tästä Desain esikoisromaanista vuodelta 1998, ja joka sana pitää paikkansa. Oli ihanaa käydä vähän muualla kotimaisen kirjasyksyn päätteeksi. Mitähän seuraavaksi lukisin?

Yhteiset eväät

Minunlaiseni on ihan helisemässä, jos ei keksi mitään luettavaa. Nyt loppui helinä. Mangopuussa istutaan ja syödään uskomattomia, auringossa kypsytettyjä pikkelssejä.

Meillä syödään makaronilaatikkoa, aika arkista siis. Mutta arjessa on juhlan sävy, kun koko perhe syö yhteistä ruokaa. Ihanaa, että tämä aika tuli!

Jälkiruoaksi on dominokeksejä. En lakkaa ihmettelemästä ystävieni aikaansaavuutta. Että tuollaiset virkkasi eräs ihana siellä perunankeiton ja läksynkuulustelun välissä. Kiitos!

Mustia labbiksia

Joko nämä piparikuvat nähtiin joka blogissa? :) No, täällä ei näytetä uunista tulleita mustia labradorinnoutajia, kuten mies sanoi. Muut onnistuivat ihan hyvin. Minulla on ystävän salainen perheresepti, jonka sain soulmeittiyden enkä sukulaisuuden perusteella. (Terveisiä vaan Sri Lankaan, toivottavasti enää ei sada!)

On pakkanen, alkamassa hyvä viikko. Iloista arkea ja tervetuloa, uudet lukijat!

Minun kaikkeni

Oi, vain.

- -

Pitäisikö noille niskahiuksille tehdä jotain? Ei niitä ihan poninhännälle saa, vaikka kuvasta niin voisi luulla. :)

Äitien maassa

Jos minä olisin sen lapsen äiti, jonka ainoa joululahja tulee siitä keräyksestä, johon tänään osallistuin. Jos minun lapseni ei näkisi joulupukkia edes muskarin joulujuhlassa. Jos minä joutuisin miettimään, että yksi toive: 60-senttisiä villavaatteita. Jos vaikka saisin ne kaupungilta tai seurakunnalta. Jos minä istuisin siellä rumassa vuokra-asunnossa ja olisiko minulla miestä, en tiedä, ja jos vaikka olisi ja sitten sitä ei näkyisi, tai jos näkyisi kuitenkin.

Joskus sitä aina herää tai herätetään huomaamaan oma hyväosaisuutensa. Illalla minä paketoin pulkan puolivuotiaalle tytölle, jota en tunne. Ehkä hänen äitinsä oli samassa kassajonossa, ehkä me hymyilimme toisillemme sillä tavalla ymmärtävästi niin kuin äitien maassa aina joskus hymyillään. Ehkä hän katsoi minun ostoskärryni luomupäärynöitä ja hänen mielessään kävi jokin ajatus, jota minun on vaikea tavoittaa.

Äitien maan asukkaat ja muutkin, Amman luona voi osallistua Hyvä joulumieli -keräykseen. Linkki on oikealla sivupalkissa. Siinä toisessa keräyksessä, siinä pulkkajutussa, oli kyse siitä, että seurakunta ja sosiaalitoimi ja vielä joku kolmas yrittävät pitää huolen, että täällä meidän kylällämme jokainen lapsi saisi edes yhden joululahjan. Edes yhden. Minusta se oli aika pysäyttävää.

Mitä en lue

Joulunalus on listojen aikaa. Vaikka ei haluaisi, tulee toiveita ja tekemättömiä töitä listattua... ja sitten kirjoja. Niin kuin vuoden aikana luettuja (niin kuin anni.m, omistani ehkä myöhemmin) ja sitten niitä, jotka pitäisi lukea ollakseen sivistynyt. Sanomalehti Keskisuomalainen teki oman sadan must-kirjan listansa vastikään, ja vaikka en tiedä sen tekijöistä tai valintaperusteista mitään, suhtaudun listaan hieman skeptisesti.

Suloinen Celia pyysi minua kerran kertomaan, mitä en lue, ja KSML:n listan perusteella se on helppo sanoa.

(Ja seuraavien fanit, antakaa anteeksi!)

En lue (periaatteesta):
Juha Vuorista (no siksi)
Da Vinci -koodia (jos se on kaikkien mielestä hyvä, minun mielipidettäni ei kai tarvita)

Olen yrittänyt lukea mutta luovuttanut:
Harry Pottereita (koska jotain luutataisteluita, pah)
Paulo Coelhoa (pseudosyvällistä)

En uskalla lukea:
Kingin Hohtoa (todellakaan)
Avaruusseikkailu 2001:tä (nukahdin kesken elokuvan ja olisi aika noloa jos niin kävisi kirjan kanssa)

En ole vielä lukenut:
Peltirumpua enkä Sivullista

Olen jo ohittanut sopivan iän lukea (tai ainakin luulen niin):
Viisikoita
Narnia-sarjaa
Luolakarhun klaania

Omansa Keskisuomalaisen sadasta on laskenut vaikkapa Leena Lumi, ja hänen rohkaisemanaan teen tunnustuksen: vaikka olen ennakkoluuloinen, kuten näkyy, olen myös ehkä pahin tuntemani kirjanörtti.

Sen ajan kun muu maailma on järjestellyt vaatekaappeja, katsonut elokuvia, syönyt rauhassa perheen kesken, askarrellut joulukoristeita ja käynyt lenkillä, minä olen lukenut.

71/100.

Enkä oikeasti kadu sivuakaan.

Kysymyksiä

Pieniä päätöksiä: minkä värisiä pyykkejä tänään pestään?

Suuria päätöksiä: milloin palata töihin?

Tummia, ja en tiedä. Mietin kovasti. Olen ehkä eri mieltä kuin joskus luulin olevani.

- -

(Kuulkaas asiaan perehtyneet. Kun lapsi saa sen kolme tippaa Jekovittia päivässä ja d-vitamiinisuositusten riittävyydestä puhutaan kaikenlaista, ja lisäksi meillä juodaan (useimmiten) luomumaitoa, niin riittääkö se? Neuvolan vakuutus ei vakuuttanut minua.)

Kotiäidin karkkitesti 24

Hyvä uutinen (erityisesti suklaalakkolaisille)! Joulun alla meitä ei-suklaa-addikteja voi ahdistaa, kun kaupan uutuusvalikoimat ovat kovin yksipuolisia. Onneksi kotimainen Panda pelastaa tilanteen hyvin kunniakkaasti.

Tutkittu: Panda Lakritsi Fudge
Pakkaus: Aivan nätti, pakettirusetti ja kaikki. Leimallisesti pandamainen mutta silti uudenoloinen ja ylellisehkö.
Sisältö: 280 grammaa yksittäispakattuja lakritsitoffeita. Jos minä olisin vaikka lastentarhanopettaja tai joku sellainen, jolle vanhemmat tuovat lahjoja joulun alla, ilahtuisin tästä kovasti!

Plussaa: Maku! Ihan kuin niitä Kick- tai Käck-patukoita söisi! Myös koostumus on samanlainen. Yksittäinen karkki on sopivan suuri. Tekee mieli leipoa jotain, johon näitä voisi laittaa.
Miinusta: Pakkaus ei ole kovin ekologinen. Roskia tulee aika paljon, mutta toki joku muu kuin minä voisi askarrella vaikka joulukuuseen jotain noista hopeapapereista.

Enemmän on vähemmän

En osta mitään (itselleni, siis vaatteita) -vuoteni on loppumassa. Olen ostanut vaikka mitä. (Kuvasta puuttuvat yöasut ja alusvaatteet, mutta niitä saakin ostaa ettei kuulu siihen kauhukeskivertoon, että yhdet vuodessa vai miten se meni.)

Päätös ei pitänyt, vaikka vähemmän on enemmän, kuten ystävä opasti Norjassa siinä kaupassa, jossa oli rekkikaupalla unelmamekkoja rivissä. Ihailen hänen tyyneyttään ja vaikka en kovin suurta summaa saakaan näistä ostoksistani kokoon, tuntuu silti, että tässä on liikaa. Ihan liikaa.

Jotain kuitenkin: En vaeltele vaatekaupoissa huvin vuoksi. Lopetin sen ainoan trendikkään lehden tilauksen. En osta mitään sitku-periaatteella (paitsi nuo housut, mutta siitä voi melkein syyttää siskoa, joka osti ne myös ja oli silloin vielä raskaana!). Minulla ei ole vaatehaaveita. Ne ainoat farkut, joita olen käyttänyt melkein joka päivä vuoden ajan, ovat nyt rikki, ja mies kehotti (!) minua ostamaan uudet.

Ajattelin, että käytän työvaatteeni loppuun kotiäitinä. Minun pitäisi pysyä kotona aika monta vuotta, että niin kävisi. Huoh.

Tänä päivänä

Tulikohan joku siihen pirttiin sisälle ja sanoi, että nyt Suomi on oma maansa? Samana päivänä, seuraavalla viikolla, vasta uuden vuoden jälkeen? Tuliko kenellekään sanomalehteä, josta siitä olisi voinut lukea? Oliko radioiden aika vasta paljon myöhemmin?

Olen nähnyt kuvan siitä talosta. Voin kuvitella sinne harmaasilmäisen pappani, kuusivuotiaan, sen jota olen nähnyt poikaserkuissani ja niiden isissä, sen jolla oli aina kuningatartuutteja pakastimessa sitten kun minäkin jo olin ja istuin lukemassa Valittuja Paloja sohvalla. Millaiset kengät sillä kuusivuotiaalla oli, kun se kävi pihalla? Oliko tänä päivänä silloin pakkanen?

Millaista oli kirjoittaa lyijykynällä surkean ohuille papereille kirjeitä sieltä jostain? Palata kotiin jota ei ollut, menettää lapsia, säilyttää säännöstelykuponkeja kirjoituspöydän laatikossa muistona siitä, kun kaupassa ei ollut paahtoleipää eikä kiinankaalta?

En tiedä. Katan pöydän. Pappakin pitäisi tästä: tarjolla on ihan tuoretta lohta ja hirven sisäfileetä. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Kaksisarvinen

Kuvan kaksisarvinen kompensoikoon eilistä. (Alhaalla se yksisarvinen, ja koparat sillä on eikä kaviot, kunhan narrasin vähän.)

Korttitehtaalla alkaa nyt päivävuoro. Nämä pyhäpäivät ovat aika erilaisia näin kotiäitinä, ja tänään työtädeilläkin on vapaan huomisen ilo edessään! Suloista sunnuntaita!

Satueläin

Keittiön ikkunasta näkyy yksisarvinen. Se on asunut näillä seuduin jo jonkin aikaa. Nyt sataa jouluanimaatiolunta ja kavionjäljet peittyvät.

Minäpä kerron: On iltapäivän hämärä. Yksi meni kalaan, toinen - se joka kiipeilee sohvalle, sanoo ruoan jälkeen ja aina jotain antaessaan tiitti ja tykkäsi mumminsa tekemistä joulutortuista paljon - nukkumaan, vieläkin naurattaa eilisillan puhelu. Aion pestä koiran, juoda hidasta kahvia, jatkaa joulukorttien parissa.

Vielä yksi freshiysvinkki

Kun on unohtanut pankkitunnuksensa (niinkin voi käydä, heti kun lukee Hesarista sen alzheimer-jutun, maanantain lehdessä taisi olla)

ja kun on istunut liki kaksi tuntia puhelinkaupassa väsyneen lapsen kanssa (banaani auttoi, ja näyte-iPhone)

ja kun ruokalistalla on maksalaatikkoa (pidän siitä mutta ei sitä lapselle voi syöttää, vai voisiko, voi en tiedä)

ja kun melkein (olen herkkä sielu) poliisitkin pysäyttävät (kauheaa ja itku kurkussa mutta ajoin vain ihan vähän liian lujaa ja ne kääntyivät ja lähtivät perään mutta eivät sitten tulleet),

on valtava ilo huomata (taas!!!) voittaneensa arpajaisissa (kiitos, Tuittu!)!

Ja onneksi ankealla vaimolla ja tänään-väsähtäneellä kotiäidillä on vielä yksi freshiysvinkki niiden loppukesällisten lisäksi: vaihda lakanat, heilauta petivaatteita ulkona. Se auttaa aina. Teen sen nyt. Hyvää perjantaita!

Vanhoja naisia

"Hän tiesi jo, että kaikesta tuskasta huolimatta tämä elämä oli elettävissä; sen läpi piti kulkea hitaasti tässä auringonlaskussa, jossa yrtit tuoksuvat pistävästi; tasangon äärettömässä rauhassa, jossa linnun viserrys häipyy taivaalle; niin kulkea tämän taivaan alla, kokea sen heijastuvan rintaansa huomaavaisena ja eläväisenä läsnäolona. Niin, kokea jopa pölyn lämpö tällä pikkutiellä, joka vei kohti Saranzaa...
Charlotte kohotti katseensa ja näki miehen."
(Andrei Makine: Ranskalainen testamentti)

Eräs ystäväni sanoi kerran keräilevänsä kuvia vanhoista naisista, sellaisista, joissa on valoa ja lämpöä ja iloa, ymmärsin. Että vanhuus kuvataan helposti aina vain luopumisiksi ja menettämisiksi ja ehkä katkeruudeksi, suruksi ja lopuksi. Minä haluan olla vanhana Kaisa Neimala (joka lukee kaikki Suomessa ilmestyvät kirjat joka vuosi) ja Märta Tikkanen (joka on maan kaunein nainen ja täynnä valoa).

Andrei Makinen Ranskalaisessa testamentissa on myös sellainen isoäiti, joka haluan olla: ranskalainen Charlotte, jota lapsenlapsi katsoo rakastaen ja ihaillen. Poika haluaa kuulla kaikki isoäidin tarinat moneen kertaan, ja hänelle kerrotaan ne pienellä parvekkeella aron laidalla, kaukana Venäjällä. Makine kirjoittaa aistillisesti ja kuvailee kauniisti, vaikka isoäidin tarinoihin mahtuu Stalinin ajan kauhuja ja hirveitäkin kohtaloita. Kaikista niistä huolimatta isoäiti on vanhana kaunis, tyyni ja hullutteluunkin taipuvainen.

Paitsi että Ranskalainen testamentti kertoo isoäidistä ja ilmeisesti omaelämäkerrallisesti perheen historiasta, se kertoo myös kulttuurieroista, identiteetin etsimisestä, kirjailijaksi kasvamisesta, elämästä selviämisestä. Ja niin ettei se ole vain selviämistä, vaan elämistä ja elämästä nauttimista.

Kuka sinä haluat olla vanhana?

- -

(Andrein i:n päällä pitäisi olla kaksi pistettä, mutta en osaa niitä siihen laittaa.)

12 askelta

Koira lähti tunniksi piisaminpesille. Kirjoitin kirjeen maapallon toiselle laidalle. Kirjassa on vuoron perään silkkiverhoja ja arotuulia, en ole varma olenko mukana.

Tässä olen: 12 askelta ja välillä pysähdys, ihan omilla jaloilla pysyen vaikka vähän huojuen. Se on kävelyä.