Eikä nyt tarvitse pelätä yhtään mitään enempää kuin ennen, eikä kenenkään, isä sanoo ja katsoo ensin Anna-Liisaa ja sitten Outia.
Näin minä opin että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa.
Sillä sillä lailla riisiryynipuurosta isä sanoo vielä ihan lopuksi, ja sitten aletaan keittää teetä ja voidella kinkkuleipiä valmiiksi lasivadille."
(Olli Jalonen: Poikakirja)
Minä olen tyttö, joka elää poikien kanssa. En ymmärrä yhtään, mitä kiinnostavaa on räjähteissä. Tai miltä tuntuu olla polvet ruvella. Tai miksi ihmeessä tulvaveden virtausnopeutta pitäisi mitata. Poikien maailma ei ole kovin kiehtova - tai niin luulin ennen Olli Jalosta. Ystävä luki Poikakirjan jo syksyllä ja sanoi, että siinäpä on kirja, jonka luettuaan tietää, mikä suomalaisia miehiä on vaivannut, sitä edellistä sukupolvea ainakin. Totta, niin tietää. Niitä on vaivannut sotatraumojen siirtyminen seuraavaan polveen, kilpailuhenkinen koulujärjestelmä ja pakko piilottaa herkkyytensä.
Poikakirjan kertoja, Olli, yrittää jäsentää maailmaansa kirjoittamalla listoja asioista. Hän jäsentää lauseita kansalliskilpailuissa asti, seisoo ringissä mukana, kun Elefantti-nimistä koulutoveria hakataan ja myöhemmin oppii sen, miten ihmisestä jää ihan vähän, ja koska tahansa ja kuka vain, eikä mikään ympäriltä pysähdy.
Jalosen kieli on herkkää ja tavoittaa lapsen maailman. Kirjassa on paljon mieleen jäävää, sellaista, että seuraavaan kirjaan tarttuminen tuntuu vaikealta. Ollin perheen suhteita ja puheita kuvataan selkein, pienin vedoin, ja niissä on paljon kiinnostavaa: äidin ja isän suhde, kaksostyttöjen kasvu ja eriytyminen, pikkusisko Pienen (!) itseensä käpertyminen. Oma lukunsa ovat Ollin opettajan käyttämät kasvatus- ja opetusmetodit, kun hän pistää kaikki luokan 43 poikaa hiljaisiksi. Armeija alkaa jo kansakoulussa. Heikoille ei ole sijaa, eikä mammanpullalla syötetyistä ole mihinkään.
Poikakirjaa on kehuttu paljon. Se muistuttaa vähän Hannu Väisäsen Vanikan paloja (joka on ihana, ihana!) ja jatkaa kunniakkaasti mutta myös vähän uudella tavalla suomalaisen realistisen kerronnan ja lapsuuskuvausten perinteitä. Ja Poikakirjan loppu! Se on niin kaunis, etten muista vähään aikaan sellaista lukeneeni.
- -
Tyttö joka ei ymmärrä räjähteiden kiinnostavuutta on myös tyttö joka imuroi koiran! Näin meillä. Kauhea karvanlähtö. Taas.
Jaah, nyt sitten tämäkin kirja kait pitäisi lukea, sinä olet hyvä suosittelemaan. Minä olen niin tyttötyttö kuin mahdollista eli ehkä pieni lisäymmärrys tuosta kanssasukupuolesta ei pahaa tekisi.
VastaaPoistaJoululukemisena oli Herran tarhurit ja nyt pitäisi lähteä hakemaan Oryx ja Crake, kun taas muisti miten Atwoodista pidän. Kun samaan aikaan Tarhurien kanssa on luettu miehelle ostamaani Petosta lautasella on Atwood tuntunut paikoitellen liiankin ajankohtaiselta, melkein napostipuja sitä syödään...
Merruli, kiitos! Ja ihanaa että luit Atwoodia. Mun täytyy nyt googlata tuo Petos lautasella. Luin eilen joulunajan Hesarit ja siellä oli juttu siitä yhdestä kasvissyöntikirjailijasta... jonka nimeä en tietenkään muista. Mutta mieleen jäi se, että koira katsoo, kun ihminen syö lihaa ja mitä se miettii: että miksi se syö tuota, syökö se minutkin? Ja Amerikan tehotuotantojutuista ja muustakin. Atwoodin visiot ovat varmasti totta jo ja napostipuja ON. Huih. Puistattaa. Meillä on tänään ruokana pastaa ja juustoa. Muuta ei ole kaapissa.
VastaaPoistaKirjoitit Jalosen romaanista niin kauniisti, että tekee mieleni lukea tämä(kin) kirja. Ensin kuitenkin muutama joululahjakirja sekä naistenlehti. :)
VastaaPoistaMitä tulvaveden virtaamisnopeuteen tulee, niin pakko kertoa pieni keskustelunpoikanen kotoa: siteerasin tätä kirjoitustasi miehelleni, joka ei harrasta "perinteisiä" miesten juttuja, ei esimerkiksi katso urheilua, eikä ole kiinnostunut autoista tai metsästyksestä. Tulvaveden virtausnopeuden laskeminen sai valaistuneen hymyn hänen huulilleen. "Totta kai" sen laskeminen on kiinnostavaa, jotta tietää, "kuinka nopeaan kalikka kulkee". Jotain peripoikamaista tai -miehistä siis meilläkin.
Poimin tuon saman sitaatin ja aika monta muutakin. Ajattelin myös jossain vaiheessa Vanikan paloja, mutta tämä oli PALJON parempi. Minua kiehtoi kovasti tarinan perhe ja se että jossain iässä ihminen muuttuu ja on sitten toisenlainen eikä koskaan enää aivan sama ja vanhempien on hyväksyttävä se.
VastaaPoistaMeillä asuu poika, joka pitää uuttavuotta jouluakin suurempana juhlana juuri räjähteiden takia. En ymmärrä ollenkaan, onneksi toinen ymmärtää.. Sydäntä raastoi, kun miehet lähtivät rakettikauppaan heti maanantaipäivänä, olisi tehnyt mieli kieltää koko touhu (ja samalla olla koko vuoden ilonpilaaja). Pojista nuorin ei onneksi ymmärrä tuon lystin päälle laisinkaan.
taidan kuin taidankin sittenkin tuon lukea:D
VastaaPoistaIhana Ilse!
VastaaPoistaPoikakirja on lukulistalla seuraavana. Toinen lukija täällä - poika - kehui sen maasta taivaaseen, ja nyt sitten sinä myös. Tuskin maltan odottaa. Jaloseen en ole ikinä pettynyt ainakaan ennen.
Minä olen myös tyttö. Nyt "vanhemmiten" (huomaa lainausmerkit :D) ja työssä ja pieniä sukulaispoikia seuratessani olen oppinut ihailemaan poikia: heittäytymistä pyörän selkään ja seikkailuun, punaisia poskia ja puhinaa ja kohinaa. Siis hetkessä elämistä, johon murehtijatytöt eivät yllä.
Halaus sinne vielä uudelleen!
A <3
Kirjoitit niin hienosti ja kiinnostavasti tästä, että nyt minäkin kiinnostuin tästä kirjasta ;) Olen toki lukenut tästä muutaman esittelyn jne, mutta jotenkin en ole tarttunut koukkuun - ennen kuin nyt.
VastaaPoistalumiomena, varmaan se perimiehisyys vain jotenkin ON noissa, vaikka ihan kaikki kriteerit eivät täyttyisikään? ;) Oma muruni täällä lisää listalle patojen rakentelun. Se oli kuulemma se juttu. :) Lue tämä Jalonen! Eikö ole hassua, mutta tuntuu että voisin sanoa, että lue, tiedän että pidät, koska minäkin pidän? Aika ontuva argumentti, voisi joku luulla.
VastaaPoistaJoana, olen tosi iloinen, että tämä kirja oli saatujen lahjakirjojen joukossa! Ja vielä anopilta, se on jotenkin aika kaunista myös. :) Tuo sanomasi ajatus kirjasta nousee: että miten ihmiset muuttuvat kun aika kuluu, eikä kukaan ole huomenna enää ihan sama, ja aikojen välissä on niitä katkiviivoja...
Aah, rakettikauppaan. Meillä eletään nyt onneksi niitä vuosia, että ketään ei oikein kiinnosta. Aiemmin on kiinnostanut. Ehkä vielä joskus, ellei niitä kielletä kokonaan ennen sitä. Terveisiä pienimmäiselle pojalle!
Minusta tässä oli paljon samaa kuin Vanikan paloissa: aika, kasarmin läheisyys, pojan näkökulma... mutta Väisäsen kirjassa jotenkin minua veivät ne taidekuvaukset, tai se taiteen kokemisen tapa ja se, miten lapsi jo varhain tiesi, että hänestä tulee taiteilija. Minusta se oli jotenkin aivan upeasti kuvattu. Tämä Jalosen Olli on aika erityyppinen, mutta hänessä(kin) on jotain tuttua. Minä rakastin lauseenjäsennystä. :)
Maria, lue ihmeessä! On sen arvoinen. Ehdottomasti.
VastaaPoistaA, arvaa mitä! En ole lukenut Jaloselta mitään ennen tätä! Mitä kannattaisi lukea, vai ovatko kaikki yhtä vaikuttavia? Se Greenwich kävi jo käsissäni kirja-alessa mutta sinne vielä jäi. Terveiset sille pojalle sinne, voi kun kuulisi hänen kehunsa tästä kirjasta, että miten sanoi! :)
Ja huomasin lainausmerkkisi, toki! :) Olen samaa mieltä poikien puhinoista ja kohinoista ja jotenkin niin mutkattomasta tavasta suhtautua elämään. Toivon niin kovasti, että perheen pienempi poika oppisi isommalta tuon... miten sen määrittelisi? Uskon siihen, että elämä kantaa. Ilman turhia jossitteluja ja murehtimisia ja pelkoja. Mutta paranemisen alkuhan on aina asioiden toteaminen, ehkä me murehtijatytöt voidaan tehdä se tässä iässä. Joka on aivan sopiva ja hyvä nyt. ;)
Susa, olen iloinen jos tartuit koukkuun! :) Poikakirja oli jotenkin vain niin moniulotteinen, että en oikein pääse siitä yli ja lukemaan muita lahjakirjoja. Hieno teos!
Hienoa varmaan,kun keskittyy lukemiseen.
VastaaPoistaItselläni ei ole ollut koskaan sellaiseen harrastukseen aikaa.Nyt olis vaan se on jo myöhäistä,Meinaan paksujen kirjojen lukemiseen.
Hyvä,kun nuoret osaa järjestää aikaa myös itselle Se on oikein.
Anonyymi kuule, jos minä en saa lukea, minä en ole minä. :)
VastaaPoistaTulin PS. Rakastan kirjoja -blogin kautta lukemaan postuksesi. Jalonen on kiinnostava ja Poikakirja erityisesti. Juuri samasta syystä kuin sinulle. Suosittelen samaan tarpeeseen myös Raisa Cacciatoren ja Samuli Koiso-Kanttilan Pelastakaa pojat, jos et ole vielä ehtinyt sitä lukea. :-)
VastaaPoistaKiitos, Paula! En ole lukenut tuota ja olen vähän unohtanut koko kirjan, vaikka jossain vaiheessa olen aikonut perehtyä. Onpa kiva, että meitä poikien maailmaan tutustuvia tyttöjä on muitakin...! :)
VastaaPoista