Ne suomenruotsalaiset

"Ehkä Sonja oli saanut tarpeekseen kauan sitten. Ralf ei tiennyt. Mistä tietää mitä toinen ihminen ajattelee? Joka tapauksessa oli lohdullista ettei myöskään Carin tiennyt. Ellei edes yhdeksäntoistavuotias tiedä, vaikka on täydellisen varma siitä miten maailma ja ihmiset toimivat, niin miten sitten kolmekymmentävuotias voisi tietää, hänhän on vasta alkanut käsittää että maailma on monimutkaisempi kuin koskaan voi aavistaa." (Ralf Åsbacka: Putoamisia)

Åsbackan veijaritarinassa muutetaan Ruotsiin ja vähän palataan lapsuuden tärkeään tapahtumaan ja rakennetaan tilataideteosta, tai hankitaan tarvikkeita sitä varten, ja sitten siinä on Ralf, joka uskottelee Sonjalle olevansa runoilija! Hullunhauskasti Ralf tutkii runoja ja päättää ruveta sellaisia kirjoittamaan. Helppoahan tuo, riville keskimäärin noin monta sanaa, ja sitten tuon verran kappaleita. Tyylillisesti aika erilainen on Åsbackan Urkujenrakentaja, jonka luin viime kesänä. Se kertoo menetyksestä, surusta, elämästä ja kaikesta ja jäi kyllä mielen sopukoihin haamuilemaan.

Sitten muistin Merete Mazzarellan. Joku häntäkin oli lukenut, mutta kirjastossa ei ollut sitä mitä toivoin vaan tuo Ei kaipuuta, ei surua, joka kertoo Zacharias Topelius -vanhuksen yhdestä päivästä joulukuussa 1897. Aihe on toki pölyttynyt, mutta tyyli on ilmava ja jotenkin surumielinen, vanha herra sekä muistelee että on nykyhetkessä ja tuo esille ajatuksiaan naisen paikasta, suomen kielestä ja tyttäristään, urastaan. Erityisen kiinnostava on Mazzarellan Kommentteja-osuus teoksen lopussa. Siitä käyvät ilmi paitsi taustalla oleva valtava työmäärä, myös aidot faktat, joihin koko kirja perustuu.

- -

Aamu onkin pilvinen, tai savuinen. Pipsalta saatu ihana pioni tuo valon tähänkin päivään! Kiitos!