"Richard pani artikkelinsa talteen. Hänestä oli pelottavaa, että hän nukkui yönsä hyvin, että appelsiinipuiden lehvien tuoksu ja turkoosin meren tyyneys rauhoittivat hänet edelleen, että hän kykeni tuntemaan.
"Minä kuljen eteenpäin. Elämä on samanlaista kuin ennenkin", hän sanoi Kainenelle. "Minun pitäisi reagoida jotenkin. Asioiden pitäisi olla toisin kuin ennen."
"Et sinä voi laatia mielessäsi käsikirjoitusta ja pakottaa sitten itseäsi etenemään sen mukaan. Sinun täytyy antaa itsellesi rauha", Kainene sanoi hiljaa. (Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa)
- -
"Ja sitten on tämä", sanoi A viime kesänä sillä painokkaalla äänensävyllä, jota usein ikävöin. Hänellä oli kädessään kirja, jonka nyt viimein sain luettua. Hänen lukumakuunsa voi luottaa, aina. Niin nytkin.
Adichien kirja Puolikas keltaista aurinkoa vie lukijan itsenäistyvään Biafraan, ja selvähän se yhtään Afrikan karttaa koskaan katselleelle tai Afrikan historiaa tuntevalle lukijalle on, että huonosti käy. Ainakin sen itsenäistymisen kanssa. Muutamaa rajua vuotta seurataan pääosin maaseudulta kotoisin olevan Ugwu-palvelijan, hänen isäntänsä rakastetun Olannan ja Olannan siskon Kainenen englantilaisen miesystävän Richardin näkökulmista. Teoksessa on lapsisotilaita, joukkomurhia, pakolaisleirejä, likaa ja kuolemaa. Ja toisaalta valoa, toivoa, uskoa tulevaan, rakkautta, sisaruutta, anteeksiantoa ja leikkiviä lapsia.
Ja tietysti, taas, tämäkin kirja muistuttaa siitä, että ihminen on kaikkialla sama. Hän kaipaa kotia, rakkautta, hyväksyntää, kunnioitusta - ihmisarvoa. Hän sopeutuu mitä uskomattomimpiin oloihin. Hän tekee mitä vain lastensa eteen. Ja hänessä on aina myös se pimeämpi puoli, jota kukaan meistä ei halua omakseen tunnustaa: hän luokittelee ihmiset meihin ja muihin, hän ajaa omia etujaan ja on kostonhimoinen, hän tekee kaduttavia asioita yllytettynä.
Wikipedia muuten kertoo, että lyhytikäisen Biafran valtion kansallishymni oli Jean Sibeliuksen Finlandia. Suomi ei tunnustanut Biafran valtiota.
Kirjoitit tästä ilmeisesen rankasta kirjasta niin kauniisti, että tekee mieleni lukea se. Kukaan muu kuin ihminen ei kykene olemaan samalla niin rakkautta tai hyväksyntää kaipaava ja julma.
VastaaPoistaTuo tieto Finlandiasta Biafran kansallislauluna on kiinnostava. Muistelen, että ihan toisenlaisessa yhteiskunnassa, Yhdysvalloissa Finlandia tunnetaan hautajaiskappaleena. Siinä on eri sanat, mutta sävel on nimenomaan Sibbemme Finlandia.
Kyllä kirja on vavahduttava!ja kannattaa ehdottomasti lukea.Sibelius on "taipunut "niin moneen ettei voi kuin hämmästellä.Mieheni isän suuri idoli ja ystävä.Mieletön mies oli kuulemma.Meillä kolmas tytär vaimonsa mukaan nimetty.(Oli appiukon toive kun tyttöjä alkoi olla kuten Sibben perheessäkin:))ja viisihän näitäkin on.Ihmisyydestä suloisen surullisenpositiivisesti kertoo myös "Kuulin pöllön kutsuvan"Oletko lukenut?Siinä intiaanien maailmasta tänä päivänä koskettavasti kuvausta.
VastaaPoistaMuistankin viime kesän täst kirjasta, jonka näkeminen saa aikaan huokauksen. Ihana - ihanaa, että sinäkin tykkäsit!
VastaaPoistaNyt näin kirjakaupassa kyseisen kirjailijan edellisen, vasta suomennetun teoksen. En raaskinut vielä ostaa, kun pelkäsin, että jos se ei olekaan yhtä hyvä...
Alkukesä (nämä pari päivää) on mennyt dekkareilla. Matkalle haluan mukaan muutakin.
Terv. imarreltu A
lumiomena, en tiennyt tuota hautajaiskappaleasiaa! No, mikä ettei. Onhan siinä tietty laahaava sävy. ;)
VastaaPoistaMaria, voi kun olette olleet huomaavaisia apen toivetta kohtaan...! Kaunis nimi se onkin. Tuo mainitsemasi kirja ei ole minulle tuttu, mutta googlasin ja vaikuttaa kiinnostavalta!
imarreltu A :), mietinkin, onko sitä kansiliepeessä kehuttua esikoista suomennettu...! Täytyypä pistää kirjaston varaukseen. Hyvää matkaa, pian!?
Näin viime viikolla Akateemisessa sen esikoisen, ja se oli laitettu esiin niin, että oli varmasti aika hiljan ilmestynyt.
VastaaPoistaMatkalle perjantaina. Valmisteluja olen tehnyt sen verran, että ostin rakonestopuikon... :)
A
Palaan tuohon Marian mainitsemaan "Kuulin pöllän kutsuvan"-kirjaa. Se on kiinnostava. Pohjavire on tavattoman surullinen, mutta samalla lohdullinen. Elämää noin sata vuotta sitten, pohjoisen intiaaneja.
VastaaPoistaA, tilasin (tai varasin, vielä ei ollut olemassa) sen uuden (Purppuranpunainen hibiskus) meidän kirjastoon. Toivottavasti puikko toimii! :)
VastaaPoistalumiomena, voi että kun en muistnaut sitä eilen kirjastossa! Kävelin hyllyjen välissä ja yritin muistella nimeä. Paljon muuta löysin, niistä lisää myöhemmin. :)